Biitsi

Tässä kuvailen, miten kotikoneeseen rakennetaan varmuuskopiojärjestelmä, jolla se voidaan helposti palauttaa tunnettuun, toimivaan tilanteeseen ongelman ilmetessä. Varmuuskopiojärjestelmäni kattaa manuaalisesti otettuja varmuuskopioita C-levyosiosta, ja automaattisesti tehtäviä varmuuskopioita omista tiedostoista.

Oletan, että koneen pystytys aloitetaan aivan alusta.  Kiintolevyllä tulee olla kaksi osiota: ensimmäisellä osiolla on käyttöjärjestelmä ja ohjelmat, toisella on tilaa varmuuskopioille. Itse toki säilytän toisella osiolla myös muita tiedostoja, joita en pidä näiden varmuuskopioiden piirissä. Toisella osiolla olevia tiedostoja ei varmuuskopioida mihinkään. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisimmillaan haluan kopioida varmuuskopioksi koko levyn. Ristiin varmistus ei vain onnistu. Toki, mikäli jossain muualla on tilaa, suosittelen lämpimästi ottamaan varmuuskopion myös toisesta osiosta muualle, ja sen lisäksi kopioimaan varmuuskopiotiedostotkin talteen muualle. Tämä ohje kattaa kuitenkin vain yksinäisen koneen varmuuskopioinnin.

Ensimmmäiselle osiolle asennetaan Windows XP (tai muu Windows-käyttöjärjestelmä). Toinen osio on vain tiedostojen tallennusta varten. Windows kannattaa tässä vaiheessa päivittää järkevälle tasolle. Ensimmäiselle levyosiolle asennetaan Norton Save and Restore. Nyt vodaan ottaa ensimmäinen varmuuskopio.

Varmuuskopiot tehdään ”One Time Backup” valinnalla. Varmistusta ohjaa ”velho”, joka kyselee tarpeelliset tiedot. Valitaan käyttöjärjestelmän sisältävä levy, varmuuskopio kannattaa kuvaavalla nimellä ja kuvailla sisältöä lisätiedoissa. Tässä kohtaa moitin Norton Save and Restore -ohjelman toimintaa: varmuuskopioiden nimet ja kuvaukset voisivat olla paremmin ohjelmassa luettavissa silloin, kun varmuuskopioita halutaan järjestellä, hallita tai käyttää. Siltikin, jos kiintolevyä joskus joutuu siivoamaan käyttämättä Nortonin omaa järjestelyominaisuutta, niin kuvaavat nimet ovat lähes välttämättömiä. Sitäpaitsi, ainahan voi toivoa, että uudemmissa versioissa tämä puute on korjattu.

Varmuuskopion ottamisen jälkeen on sitten aika asentaa tarvitsemansa ohjelmistot. Mitä useammin tämän prosessin aikana jaksaa ottaa uuden varmuuskopion, sitä enemmän hermojaan säästää. Itse otan yleensä varmuuskopion ennen uuden ohjelman asennusta, ja toisen sitten kun ohjelma on onnistuneesti asennettu. Tällä menetelmällä kuitenkin levytilaa haaskaantuisi varmuuskopioihin kohtuuttoman suuri määrä. Olen kokenut hyväksi malliksi säästää yhden varmuuskopion ”alkutilanteesta” eli siitä, kun käyttöjärjestelmä on onnistuneesti asennettu ja päivitetty ja minulle välttämättömät työkalut on asennettu. Sitä varmuuskopiota käytän sitten, kun jostain syystä haluan asentaa kaiken uusiksi, tai vaikkapa teen uuden levyosion. Muut asennusaikaiset varmuuskopiot ovat pääsääntöisesti kertakäyttötavaraa: ennen uuden ohjelman asennusta otettuun varmuuskopioon voidaan palata, jos asennuksessa menee jotain pieleen. Kun asennus on onnistuneesti suoritettu ja ohjelma toimii odotetulla tavalla, on varmuuskopio tilasta ennen asennusta turha.

Alkutilanteesta otetulla varmuuskopiolla pärjää jo jonkun matkaa, mutta sillä yleensä palaa aivan liian kauas taakse, että se olisi normaalitilanteessa mitenkään käyttökelpoinen. Tämän tilanteen välttämiseksi pyöritän kolmen varmuuskopion settiä. Varmuuskopiot voisi ottaa automaattisesti, valitsemallaan ajastuksella, mutta minä teen ne käsin sopivaksi katsomallani hetkellä.  Se, haluaako normaalitilanteen varmistukset tehdä manuaalisesti vai automaattisesti, ja minkä ajan välein, lienee ihan jokaisen itse arvioitava. Kuten myös varmuuskopioiden oikea määrä. Suosittelen kuitenkin normaalitilanteen varmuuskopioita pidettävän enemmän kuin yksi, jo ihan siksi ettei menetä sitä ainokaista varmuuskopita, jos jotain ikävää tapahtuu kesken varmuuskopion teon.

Näiden lisäksi teen automaattiset varmuuskopiot omista tiedostoistani, säännöllisesti, ajastettuna. Varmuuskopioiduista hakemistoista voin halutessani palauttaa yksittäisen tiedoston, tai hakemiston poistetun tai muutetun tilalle. Ajastetuksi varmuuskopioksi valitsen hakemiston, mutta mikään ei estä valitsemasta muilla tarjolla olevilla kriteereillä, mikäli haluaa pitää omia tiedostojaan jossain muualla kuin Windowsin suosittelemassa ”My Documents” -hakemistossa. Pääsääntöisesti pääsärkyjä välttää parhaiten alistumalla Windowsin näkemykseen siitä, missä haluan tiedostojani pitää ja huolehtimalla varmuuskopioinnin avulla siitä, etteivät omat tiedostot huku mahdollisen uudelleenasennuksen (tai levyn varmuuskopiolta palautuksen yhteydessä).

Joskus reaalielämää haluaa paeta hetkellisesti. Kirjat, elokuvat ja telkkari tarjoavat mahdollisuuden todellisuuspakoon, mutta mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin on varsin rajattu. Oman ”leffansa” voi ohjata vaikkapa tietokone- tai konsolipelin parissa. Valmista juonenkulkua vain tuppaa olemaan vähän liikaakin, ja juoni päättyy väistämättä joskus. Ehkä hienoon loppufinaaliin, tai totaaliseen juuttumiseen mahdottoman tehtävän edessä ja luovuttamiseen. Entä jos haluaisikin esittää osaa kokonaisessa sarjassa jaksoja muuta ”elämää”, olla sankari tai sankaritar ja taistella vihollisia vastaan? Tähän tarjoaa mahdollisuuden MORPG, peli, jota pelaa joukkio muitakin ihmisiä. Pelistä riippuen mahdollisuudet erilaisiin juonikuvioihin ja toimintoihin voivat olla kovinkin erilaiset. Suurin osa peleistä lienee seikkailupainotteista juonta toteuttavia, todellista kauniitjarohkeat-saippuaoopperaa ei mikään alusta sellaisenaan tue ja tarjoa, ehkä SecondLife saattaisi olla sinnepäin, en tiedä.

Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.

Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.

Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.

Löysin näppärän uuden työkalun HTML-koodin tarkistamiseksi suoraan Firefoxissa:

http://users.skynet.be/mgueury/mozilla/

Työkalu ei vaadi sivun lähettämistä muualle eli voit tarkistaa vaikka omalla työasemallasi kehitettäviä sivuja, jotka eivät näy Internettiin.

Työkalu lisää lähdekoodin katseluun kaksi uutta paneelia. Ensimmäisessä paneelissa on luettelo kaikista virheistä. Kun napsautat virhettä luettelosta, toiseen paneeliin ilmestyy tarkempi kuvaus virheestä. Kuvauksen avulla voit korjata HTML-koodin virheettömäksi.

Itse lähdekoodin näyttävään paneeliin on lisätty rivinumerot. Virheet on lisäksi korostettu lähdekoodissa.

Tarkistus tehdään valinnaisesti joko SGML-parserilla tai Tidy-ohjelmalla tai vaikka molemmilla peräkkäin.

Tidy-ohjelman käyttö ”siivoaa” lähdekoodin, jolloin sitä on helpompi lukea. Toisaalta et enää näe, minkänäköisenä ”pukelluksena” sovellus on tulostanut HTML-koodin.

Itse yritän aina luoda mahdollisimman helppolukuista HTML-koodia myös PHP-ohjelmista, joten tämän tarkistamiseksi Tidy pitää kytkeä pois päältä. Luultavasti jatkossa teen k.o. tarkistuksen jollain toisella selaimella, joka ei siivoa koodia. Tai onnistuuhan se UNIXissa urlget- tai wget-ohjelmalla.

Uusi Firefox tuntui ilmestyneen jotenkin salakavalasti — selaimen päivitysvaroitus ei ilmestynyt (varmaankin sen takia, että kyseessä ei ole tietoturvapäivitys) eikä missään tuntunut pidettävän meteliä asiasta. Kun Gmail-tunnukseni tuntui lakanneen toimimasta, päätin ottaa riskin ja päivittää selaimeni uuteen versioon.^(*)

Lisäosien päivittäminen toimiviksi oli hieman monimutkaisempaa kuin olisin odottanut. Osa lisäosista oli siirtynyt uusille sivuille, minne vanhat sivut eivät automaattisesti ohjanneet. Joidenkin lisäosien kehitys oli pysähtynyt, eikä uudelle selaimen versiolle sopivaa lisäosan versiota ollut saatavilla. Jotkut niistä pystyi korvaamaan aktiivisesti kehitetyillä samoja ominaisuuksia tarjoavilla vaihtoehtoisilla lisäosilla. – jatkuu »

Topfeldin erinomaisuuden innostamana siitä piti saada loppukin ilo irti. Niinpä laitteen kaveriksi hankittiin Linksys Network Storage Link for USB 2.0, tai tuttavallisemmin NSLU2. Kyseessä on pieni (tavan IDE/SATA-kovalevyä pienempi) laite, jossa on ulkoinen virtalähde, 10/100 verkkoliitin ja kaksi USB2-porttia. – jatkuu »

Lappeenrannan ilmailunäytös paljasti, että kahdella 1GB CF-kortilla ei pärjää edes viikonloppua, jos kuvattavaa on yhtään enemmän. Onneksi sillä kertaa Lahi poltti kertyneistä kuvista DVD:n, joten urakka saattoi jatkua.

Pekolan kokemukset CompactDrive PD70X:stä olivat sen verran rohkaisevia, että laite nousi hankintalistan kärkeen syrjäyttäen hinnallaan ja nopeudellaan kärkisijaa pitäneen Epson P-2000:n. Kimppatilaus EastGearista maksoi lopulta hiukan alle 240 euroa, joten akkuineen ja autolatureineen tuo oli sopivan edullinenkin. – jatkuu »

Koneeni päivitys XP:hen alkaa vähitellen olla valmiin puolella. Vielä puuttuu ohjelmia, mutta eilen rypistin pinon pelejä käyttövalmiiksi. Yllättävän kivuttomasti vanhemman sorttisetkin pelit tuntuivat taipuvan XP:n alle. Edes ”compatibility mode”:a ei tarvinut käyttää. Ainoa vähän hiertämään jäänyt asia oli se, että Age of Empires II (Conquerors Expansion) ei suostu verkkopeliin, ellei käyttäjä ole admin. Olin toivonut voivani laittaa pelit käyttöön myös Guest-käyttäjälle, mutta niin sitten vieraskäyttäjä saakin melko laajat oikeudet, kun tavallinen käyttäjäkään ei verkossa kerran pysty pelaamaan.

XP itsessään pyörii kohtalaisesti koneessani, jonka rauta ei ihan tuliterää ole. Printterikin osaa nyt printata erikoisempia merkkejä pdf-tiedostoissa. Sinne meni sekin tekosyy skipata matematiikan tehtävät.

Photoshop Elements 3 on uuden asennuksen mieluisin osanen. Se nappaa kätevästi kuvat muistikortilta koneelle ja näyttää ne esikatselussa. Myös muistikortin lukija käsittely helpottui: vanhassa Me:ssä joutui jokaisen korttipaikan erikseen laittamaan pois päältä (riippumatta siitä oliko lukijaan laitettu kortti vai ei), nyt voi koko lukijalle sanoa haluavansa poistaa sen. Lukija on kahden koneen kesken yhteinen, kun Artsi siirtää omat kuvansa toiselle koneelle, joten koko lukija pitää poistaa käytöstä ja siirtää koneesta toiseen.

Pahitteeksi ei ole Norton Ghost:kaan. Pitääkin seuraavaksi tehdä image kun kone alkaa olla sellaisessa valmiustasossa että tähän voisi jopa palata takaisin, jos jotain menee mönkään myöhemmin.

Windows XP:ssä kiinni oleva analoginen tv-kortti (Hauppaugen PVR PCI) teki työtä käskettyä ja nauhoitti vajaat 2.5 tuntia pitkän pätkän Roman Polanskin Macbethiä. Valitettavasti vain tiedostosta tuli yli 4 GB kokoinen. Tämä ei ollut ongelma narutuksen kannalta, eikä se XP:llekään ollut ongelma. Kaikille DivX konversio-ohjelmilleni se sen sijaan oli ylivoimainen este. Lisäksi kaikki katseluohjelmatkin olivat ajalta ennen isoja tiedostoja, joten elokuva oli kyllä tallessa, mutta saavuttamattomissa. – jatkuu »

Olen käyttänyt jo pitkään Privoxy-välityspalvelinta poistamaan web-sivuista mainoksia, popup-ikkunoita, animoituja kuvia sekä seurantapiirteitä (”web bugs”, ns. yhden pikselin kuvia, onclick-scriptejä). Se myös ”siivoaa” selaimen lähettämistä pyynnöistä pois ”ylimääräistä” tietoa (esim. tarpeettomia evästeitä tai referer-tietoja).

Aina ei kuitenkaan ole mahdollista tai käytännöllistä kierrättää selaimen pyyntöjä oman välityspalvelimen kautta. Tämän takia asennan Firefoxiin pari laajennusta. Ne myös nopeuttavat selaamista Privoxyn kanssa, sillä laajennuksien estäessä pyyntöjä Privoxyllä on vähemmän työtä. Lisäksi sisällön esto selaimessa pystyy paremmin poistamaan epätoivotut elementit niin, ettei niistä jää sivuille näkyviin mitään. – jatkuu »

Mozillassa on perusominaisuutena navigointia helpottava työkalupalkki, jonka painikkeilla voi siirtyä sivuston seuraavalle, edelliselle, ensimmäiselle tai viimeiselle sivulle. Lisäksi voi siirtyä ylemmälle tasolle (esim. hakemisto) tai koko sivuston pääsivulle.

Monille muille selaimille on olemassa lisäosia saman toiminnallisuuden toteuttamiseksi.

Firefoxille on olemassa Link Toolbar. Sen painikkeet ovat tilarivin oikeassa reunassa (selainikkunan oikeassa alanurkassa). Lisäosa kerää sivun linkit myös valikoksi, mistä niitä on helppo tarkastella. Se myös yrittää arvata sopivat linkit eri painikkeille, mikäli sivun linkkeihin ei ole lisätty navigointimerkintöjä. Arvaus toimii melko näppärästi esimerkiksi Lauran kuvakokoelmien kanssa.

Michael Nahrath on koonnut navigointilinkkien dokumentaation yhteenvedon sivustojen toteuttajien avuksi.