Vaan näitä musiikkimakuja on moneen makuun. Lordi on minun korvissani kertakäyttöskeidaa kun taas Teräsbetoni on erittäin pätevästi toteutettua puhdasta metallia Ronnie James Dio-Manowar-Spinal Tap-akselilla. Ja vaikka moni näkee tämän vitsibändinä niin eiköhän pojat kuitenkin tee musiikkia vakavissaan mutta pilke silmäkulmassa. Ikään kuin härnätäkseen Orjatar-biisin sanoista herneet nenään vetäviä feministejä.

Veljeys! Kunnia! Totuus! Pitääkin laittaa soimaan, aloittaisi vaikka Tuonelaan-biisistä.

Toinen yritys matkalla töihin toimi paremmin. En kerta kaikkiaan voinut olla hymyilemättä, kun luureista kuului Orjatar! Kuule käskyni! Mieleen tulee lähinnä jokin viikingin ja roomalaisen sekoitus musiikin ja laulutyylin mahtipontisuuden takia, mutta suomenkielisen laulun ansiosta lopputuloksena oli huvittava ristiriita. Norjankielinen laulu olisi ehkä mennyt paremmin peruslukemilla, mutta oikeastihan tuommoista voi laulaa lähinnä vain saksaksi tai jollain muulla murisevalla kielellä.

Tätä on ehdottomasti kuunneltava vielä uudestaan ennenkuin sen saa karsinoitua johonkin.

Kymmenen kärjessä -kappalelistallani ei Anssi Kelaa näy. Teräsbetonikaan ei noussut suosikkien joukkoon, vaan jäi lähinnä sinne harmaaseen massaan, joita voi joskus kuunnella toisenkin kerran, mutta jos ei, niin ei jää kaipaamaan. Kärkisijoilta löytyy muun muassa Alan Parson’s Project, Chris Rea, Mark Knopfler ja Kemopetrol. Mitäpä se minua hetkauttaa, jos jonkun muun mielestä lällyä tai ruikutusta.

Musiikkikokemuksiani rikastuttaa kuitenkin valtavasti kuulla muiden mielipiteitä ja kokeilla uusia artsisteja ja kappaleita. Koskaan ei tiedä mistä ja milloin löytää uuden suosikin!

En vieläkään ymmärrä miksi Anssi Kelan biisit muka ovat itsetuhoisia ruikutuksia. En ole koskaan niistä sitä löytänyt. Totta on, että niissä ei onni ole potkinut, mutta minusta niistä kuultaa selviytyminen ja toivo paremmasta.

Nimenomaan suurin osa muiden teksteistä on joko onnea ja autuutta tai sitä kurjuudessa rypemistä. Kelan tekstit eivät minun korvissani osu kumpaankaan kategoriaan, ja puoltavat jo siksi paikkaansa. Aikuisten oikeassa elämässä vaikeuksien jälkeen ei saa prinsessaa eikä puolta valtakuntaa, kuten ei saa Kelan teksteissäkään. Se on kuitenkin arkirealismia myönteisellä tavalla, ei inhorealismia. Niinpä siitä tuleekin minulle ihan hyvä mieli.

Musiikilla on kyllä hurja vaikutus elämään. Noinkohan olisi suomalaisille hyväksi kuunnella jotain muuta kuin Jonna ”mä jaksan vaan ruikuttaa” Tervomaan tai Anssi ”*ttu mä tapan itteni” Kelan kaltaisia itsesäälissä kieriskeleviä loilotuksia. Tällä suomalaisella ainakin mieliala nousee taivaisiin vaikkapa sambalevyn soidessa kun voi haaveilla auringosta ja Elämästä.