Biitsi

Tässä kuvailen, miten kotikoneeseen rakennetaan varmuuskopiojärjestelmä, jolla se voidaan helposti palauttaa tunnettuun, toimivaan tilanteeseen ongelman ilmetessä. Varmuuskopiojärjestelmäni kattaa manuaalisesti otettuja varmuuskopioita C-levyosiosta, ja automaattisesti tehtäviä varmuuskopioita omista tiedostoista.

Oletan, että koneen pystytys aloitetaan aivan alusta.  Kiintolevyllä tulee olla kaksi osiota: ensimmäisellä osiolla on käyttöjärjestelmä ja ohjelmat, toisella on tilaa varmuuskopioille. Itse toki säilytän toisella osiolla myös muita tiedostoja, joita en pidä näiden varmuuskopioiden piirissä. Toisella osiolla olevia tiedostoja ei varmuuskopioida mihinkään. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisimmillaan haluan kopioida varmuuskopioksi koko levyn. Ristiin varmistus ei vain onnistu. Toki, mikäli jossain muualla on tilaa, suosittelen lämpimästi ottamaan varmuuskopion myös toisesta osiosta muualle, ja sen lisäksi kopioimaan varmuuskopiotiedostotkin talteen muualle. Tämä ohje kattaa kuitenkin vain yksinäisen koneen varmuuskopioinnin.

Ensimmmäiselle osiolle asennetaan Windows XP (tai muu Windows-käyttöjärjestelmä). Toinen osio on vain tiedostojen tallennusta varten. Windows kannattaa tässä vaiheessa päivittää järkevälle tasolle. Ensimmäiselle levyosiolle asennetaan Norton Save and Restore. Nyt vodaan ottaa ensimmäinen varmuuskopio.

Varmuuskopiot tehdään ”One Time Backup” valinnalla. Varmistusta ohjaa ”velho”, joka kyselee tarpeelliset tiedot. Valitaan käyttöjärjestelmän sisältävä levy, varmuuskopio kannattaa kuvaavalla nimellä ja kuvailla sisältöä lisätiedoissa. Tässä kohtaa moitin Norton Save and Restore -ohjelman toimintaa: varmuuskopioiden nimet ja kuvaukset voisivat olla paremmin ohjelmassa luettavissa silloin, kun varmuuskopioita halutaan järjestellä, hallita tai käyttää. Siltikin, jos kiintolevyä joskus joutuu siivoamaan käyttämättä Nortonin omaa järjestelyominaisuutta, niin kuvaavat nimet ovat lähes välttämättömiä. Sitäpaitsi, ainahan voi toivoa, että uudemmissa versioissa tämä puute on korjattu.

Varmuuskopion ottamisen jälkeen on sitten aika asentaa tarvitsemansa ohjelmistot. Mitä useammin tämän prosessin aikana jaksaa ottaa uuden varmuuskopion, sitä enemmän hermojaan säästää. Itse otan yleensä varmuuskopion ennen uuden ohjelman asennusta, ja toisen sitten kun ohjelma on onnistuneesti asennettu. Tällä menetelmällä kuitenkin levytilaa haaskaantuisi varmuuskopioihin kohtuuttoman suuri määrä. Olen kokenut hyväksi malliksi säästää yhden varmuuskopion ”alkutilanteesta” eli siitä, kun käyttöjärjestelmä on onnistuneesti asennettu ja päivitetty ja minulle välttämättömät työkalut on asennettu. Sitä varmuuskopiota käytän sitten, kun jostain syystä haluan asentaa kaiken uusiksi, tai vaikkapa teen uuden levyosion. Muut asennusaikaiset varmuuskopiot ovat pääsääntöisesti kertakäyttötavaraa: ennen uuden ohjelman asennusta otettuun varmuuskopioon voidaan palata, jos asennuksessa menee jotain pieleen. Kun asennus on onnistuneesti suoritettu ja ohjelma toimii odotetulla tavalla, on varmuuskopio tilasta ennen asennusta turha.

Alkutilanteesta otetulla varmuuskopiolla pärjää jo jonkun matkaa, mutta sillä yleensä palaa aivan liian kauas taakse, että se olisi normaalitilanteessa mitenkään käyttökelpoinen. Tämän tilanteen välttämiseksi pyöritän kolmen varmuuskopion settiä. Varmuuskopiot voisi ottaa automaattisesti, valitsemallaan ajastuksella, mutta minä teen ne käsin sopivaksi katsomallani hetkellä.  Se, haluaako normaalitilanteen varmistukset tehdä manuaalisesti vai automaattisesti, ja minkä ajan välein, lienee ihan jokaisen itse arvioitava. Kuten myös varmuuskopioiden oikea määrä. Suosittelen kuitenkin normaalitilanteen varmuuskopioita pidettävän enemmän kuin yksi, jo ihan siksi ettei menetä sitä ainokaista varmuuskopita, jos jotain ikävää tapahtuu kesken varmuuskopion teon.

Näiden lisäksi teen automaattiset varmuuskopiot omista tiedostoistani, säännöllisesti, ajastettuna. Varmuuskopioiduista hakemistoista voin halutessani palauttaa yksittäisen tiedoston, tai hakemiston poistetun tai muutetun tilalle. Ajastetuksi varmuuskopioksi valitsen hakemiston, mutta mikään ei estä valitsemasta muilla tarjolla olevilla kriteereillä, mikäli haluaa pitää omia tiedostojaan jossain muualla kuin Windowsin suosittelemassa ”My Documents” -hakemistossa. Pääsääntöisesti pääsärkyjä välttää parhaiten alistumalla Windowsin näkemykseen siitä, missä haluan tiedostojani pitää ja huolehtimalla varmuuskopioinnin avulla siitä, etteivät omat tiedostot huku mahdollisen uudelleenasennuksen (tai levyn varmuuskopiolta palautuksen yhteydessä).

Joskus reaalielämää haluaa paeta hetkellisesti. Kirjat, elokuvat ja telkkari tarjoavat mahdollisuuden todellisuuspakoon, mutta mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin on varsin rajattu. Oman ”leffansa” voi ohjata vaikkapa tietokone- tai konsolipelin parissa. Valmista juonenkulkua vain tuppaa olemaan vähän liikaakin, ja juoni päättyy väistämättä joskus. Ehkä hienoon loppufinaaliin, tai totaaliseen juuttumiseen mahdottoman tehtävän edessä ja luovuttamiseen. Entä jos haluaisikin esittää osaa kokonaisessa sarjassa jaksoja muuta ”elämää”, olla sankari tai sankaritar ja taistella vihollisia vastaan? Tähän tarjoaa mahdollisuuden MORPG, peli, jota pelaa joukkio muitakin ihmisiä. Pelistä riippuen mahdollisuudet erilaisiin juonikuvioihin ja toimintoihin voivat olla kovinkin erilaiset. Suurin osa peleistä lienee seikkailupainotteista juonta toteuttavia, todellista kauniitjarohkeat-saippuaoopperaa ei mikään alusta sellaisenaan tue ja tarjoa, ehkä SecondLife saattaisi olla sinnepäin, en tiedä.

Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.

Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.

Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.

Päätin alkukeväästä ostaa GPS-laitteen. Alunperin katselin kiinnostuneena parin sadan hintaluokassa pyöriviä laitteita. Niissä vaikutti olevan riittävästi ominaisuuksia. Sitten kuitenkin parempi puolisko houkutteli minut ostamaan värinäytöllisen mallin ja niin ostoskoriin päätyi Garmin eTrex Legend Cx.

Itse laite on näppärän kokoinen ja näköinen. Näyttö on riittävän suuri retkeilykäyttöön. Kumimainen pinta auttaa pitämään laitteen tukevasti kädessä ja kerää taskussa tai laukussa suuren määrän pölyä ja nöyhtää. Erilaisia näyttöjä on riittävästi niin että tilanteen mukaan voi valita haluaako nähdä karttaa vai kompassia, tai pelkkiä tietoja, isolla tai pienellä fontilla. Muistikortille (SD micro) tallennettavat kartat eivät rajoita laitteessa yhtä aikaa olevien karttapohjien määrää lainkaan samaan tahtiin kuin sisäinen muisti.

Laitteen runsaista ominaisuuksista eniten olen käyttänyt:

• pisteiden merkintä kartalle (sekä etukäteen etsimällä, että ”merkkaanpa tähän mihin parkkeerasin niin löydän ainakin takaisin”)

• navigointi annettuun pisteeseen (kompassinäytöllä on selkeä nuoli osoittamaan minne päin pitäisi mennä)

• kuljettujen reittien piirto

Laitteeseen kuuluu mukaan pohjakartta, jossa on päätiet ja kaupungit. Maantieteellisesti laajat kaupungit on satunnaisen tuntuisesti pilkottu kaupunginosiin, joita sitten on mätkitty kaupungin keskustan ympärille. Teiden määrä on sen verran olematon, että kaupunkisuunnistamiseen karttapohjan kanssa ei kannata ryhtyä. Kuitenkin maata kuvaavalle vaaleankeltaiselle läntille voi hyvin sijoitella itselleen tärkeät kohteet ja navigoida niitä kohti kompassin avulla. Ostetut kartat muuttavat laitetta merkittävästi. Rakennukset on piirretty kartoille ja pienetkin kadunpätkät löytyvät nimineen kaikkineen. Karttaa voi käyttää apuna löytämään perille, mutta käskettäessä laitteen navigoida paikasta A paikkaan B se ei teitä pitkin vaivaudu liikkumaan vaan valitsee kätevämmän linnuntien. eTrex Legend Cx ei olekaan mikään autonavigaattori. Retkeilijälle linnuntie ja kompassinäyttö ovat kätevät apuvälineet. Autoillessa näytön pienuus ja tietä pitkin navigoinnin puute häiritsee erityisesti yksin liikkuessa. Kartturin apuvälineenä eTrex Legend Cx toimii kuitenkin varsin hyvin, varsinkin jos matkareitille ripottelee sopivasti välietappeja parantamaan reitin pituuden arviointia ja näyttämään selkeästi risteykset, joista pitää kääntyä.

Harmillisesti karttoihin saa kuitenkin hupenemaan pienen omaisuuden, jos haluaa koko Suomen kattaa. No, tänä vuonna retkeily pitää rajoittaa sille alueelle minkä kartat on jo raskinut ostaa.

Heräteostin ruokakaupasta SunMaid rusina-kaurakeksiainekset. Hinta ei ollut kovin kohtuuton (3,20 euroa). Paketissa olevien ainesten lisäksi tarvitaan vielä 110 grammaa voita tai margariinia ja kananmuna.

Ohjeessa sanotaan vain tylysti ”Sekoita keskenään kananmuna, margariini, keksiainespussin sisältö ja rusinat kiinteäksi seokseksi”. Jääkaappikylmästä voista tuo ei onnistu. Pitäisikö sulattaa? Englanninkielinen versio kehoittaa käyttämään pehmeää voita tai margariinia ja välttämään kevytversioita. Kielitaidosta on siis taas iloa. Kiirettä ei ollut, joten laitoin voin ajoissa lämpenemään. Silti taikinan sekoittaminen vaati ruista ranteessa, senverran paljon jauhoseosta oli. Ehkä ensi kerralla kokeilen pehmentää voita mikrossa ennen sekoittamista.

Tulos oli hyvänmakuinen, keksit olivat juuri sopivan pehmeitä ja sitkeitä. Rusinoita kuitenkin on mielestäni puolet liikaa. Rusinat ovat tavallista pehmeämpiä, joten ne eivät paiston jälkeenkään ole kivikovia koppuroita niinkuin avatussa pakkauksessa odotelleet rusinat yleensä ovat. Onneksi rusinat kaiken lisäksi ovat omassa pussissaan, niin niiden määrää voi vähän kohtuullistaa seuraavilla leipomakerroilla.

Kun paketissa luvataan ainesten säilyvyys yli puoli vuotta tästä eteenpäin, ostan varmaan seuraavalla kauppareissulla uuden paketin, vierasvaraksi.

BASE ravintola Sellossa tuli koekäydyksi. Tunnelma oli miellyttävä, tilaa oli jonkun verran, vaikka monia pöytiä koristikin ”Varattu” -lappu. Ruokalistalla oli valinnan varaa ja ruoat kuulostivat herkullisilta. Otin keittiömestarin salaatin, jossa oli Manchego-juustoa, hunajameloonia ja parmankinkkua. Maku oli raikas, annoskoko riittävä. Jälkikasvun toivomassa lastenannoksessa nakit oli leikattu päistään hauskasti.

Jälkiruoaksi valitsemani talon leivonnainen oli maittava piirakanpalanen joka kruunasi aterian. Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Hintatasokaan ei ollut kohtuuton, vaikka halvaksi lienee turhaa mennä BASEa väittämään.

BASEssa tuli sitten myös lounastetuksi. Toisella puolella on lounasbuffetti ja toisella lyhyehkö lounaslista, josta annoksensa voi valita. Lounaslistan päivän annos sisälsi mehevän perunamuussin päällä lihasiivuja ja ruskeaa kastiketta. Lihaisan kotiruoan ystävälle oikein mukava lounas, jolla jaksoi hyvin iltaan asti.

Ravintola Fennia yllätti nimestään huolimatta intialaispainotteisella ruokalistalla. Yritimme jo aiemmin kysellä annoksia mukaan, mutta henkilökunta ei tuntunut ymmärtävän ajatusta, joten paikan päälle oli viisainta tulla maistelemaan.

Intialaisen ruoan lista olikin tarjonnan houkuttavin osio. Tarjonta ylitti kysynnän, vaikka jotkut annokset kuulostivatkin melko eksoottisilta. Valitsin tavanomaisen Chicken Tikka -annoksen joka oli maultaankin aika tavanomainen. Tosin palaneita kohtia oli kananpaloissa minun makuuni vähän turhankin paljon. Vihreä kastike oli hyvää ja mehevöitti sellaisenaan kuivahkot kanapalat mukavasti. Annos oli riittävän iso viemään nälän ja riittävän maukas tullakseen kokonaan syödyksi. Perunoilläa täytetty Naan-leipä maistui erittäin suolaiselta, vaikka tarjoilija sanoikin, ettei siinä suolaa ole. Riisissä oli yllätyksinä kokonaisia pippureita, yleensähän siinä on kaardemummia ja kokonaisia neilikoita muistuttamassa, että kannattaa katsoa mitä suuhunsa laittaa.

Arvelin etukäteen Sellon Subwaystä tulevan lounastunnin kantapaikkani. Heti avajaisten aikaan toki piti käydä nauttimassa jo aiemmin muista Subwaystä tutuksi tulleita leipiä. Silloin ryysis oli melkoinen. Myöhemmin ruuhka tasaantui eikä lounasaikaankaan tarvinut juuri jonotella. Leivät täyttivät odotukset.

Mutta: Ruoholahden Subwayssa tiskin takaa on löytynyt henkilökuntaa, joka osaa suositella kastikkeita, tai jopa leipiä (kiitokset sinne BMT:n suosittelusta, siitä on tullut uusi lemppari!). Sellon henkilökunta on tässä suhteessa vähän haparoivaa ja he ovat lähinnä osoitelleet avuttomina valmiiksi printattua suosituskastikelistaa. Varsinkin Kana Pizziolan tekemisessä huomaa hyvin että ohjeet on laitettu kätevästi henkilökunnan näkyville, sen verran tarkkaan niitä pitää tavata siellä tiskin takana.

Isoin pettymys kuitenkin kopsahti, kun Subeja usein syövänä keräilen merkkejä lappusiin saadakseni sitten juoman hinnalla uuden subin. Sellon Subwayssa ateriasta ei merkkejä saa. (Ruoholahdessa, Itäkeskuksessa, Herttoniemessä ja Annankadulla ainakin merkit saa myös ateriasta.) Luulisi ketjun ohjeistavan nämä yhtenäisesti, tai sitten kyseessä on Sellon Subwayn omistajan oma ahneus?

Kodin viihdekeskus on todella muuttanut katselutottumuksia. Enää ei tarvitse vaihdella kanavaa etsien tulisiko telkkarista mitään katsottavaa: digiboksin levyltä kyllä löytyy viime päivien aikana taltioituja ohjelmia. Olen katsonut telkkaria parin viime viikon aikana enemmän kuin useampana aiempana kuukautena yhteensä. Enää kiinnostavista sarjoista ei harmillisesti jää katsomatta jotakin jaksoa. Eikä leffan alusta myöhästyminenkään tunnu missään, kun leffan voi laittaa odottamaan että katsojat ovat hakeneet eväät ja asettuneet mukavasti.

Nauhotettavien sarjojen lista kasvoi yllättäen yhdellä, kun jäin koukkuun Muodon Vuoksi sarjaan. Ykköskausi pitää ehtiä katsella DVD:ltä ennen kuin kakkoskausi aloittaa viikottaisen ilmestymisensä digiboksin levylle. Vaikka joskus nuorempana olenkin katsellut lääkärisarjoja satunnaisesti, viime aikoina olen lähinnä innostunut scifi-sarjoista (kuten Battlestar Galactica, Babylon 5 ja Star Trek) ja elokuvista useimmin valitsen toimintaa. No, onhan noilla plastiikkakirurgeilla suoraa toimintaa ja verikin lentää aina välillä.

Amerikan herkkukauppa Behnford’s muutti heinäkuun lopulla WTC Plazalle Kämp galleriasta.

Behnford’s:lta saa tavallisissa ruokakaupoissa vähemmän tunnettuja Amerikan herkkuja, tosin valikoima on ainakin tähänastisilla visiiteillä ollut varsin vaihteleva. Tänään, uudessa kaupassa käydessä, kiinnitin huomiota valikoiman makeispainotteisuuteen. Yhden seinän lähes kokonaan täyttivät ”lisää vain vesi” tyypiset leivonnaisjauheet kakusta keksiin. Myös French’s sinappia löytyi valikoimasta. Toivomuksiakin on tiskin takana oleville henkilöille saanut esittää. Niiden toteutumisen todennäköisyyteen on varmaan viisainta olla ottamatta vielä kolmen käyntikerran jälkeenkään kantaa.

Aamiaisnälkään tuli aiemman ostosretken jälkeen kokeilluksi Bisquick jauhoseosta, josta kätevästi tekaisee amerikkalaiset aamiaispannarit. Raati äänesti maun paremmaksi kuin omasta päästä kehitellyn ohjeen mukaan tehdyissä. Harmi, että nyt Bisquickia ei saakaan ennenkuin ehkä ensi kuussa.

Työpäivän jälkeen ei aina oikein viitsisi kokata. Kun ei joka päivä huvita pitsaakaan tilata, olen yrittänyt kehitellä helppoja ruokia, jotka maistuvat enemmän ”itse tehdyiltä” kuin kaupan kylmäaltaasta löytyvät valmisruoat. Tässä pari perheelle maistuvaa yritelmää:

Jauheliha-perunavuoka: Ruskista nelisensataa grammaa paistijauhelihaa ja mausta sitä maun mukaan vaikka mustapippurilla ja lorauksella ketsuppia. Sekoita pussi valkosipuliperunaviipaleita jauhelihaan paistovuoassa. Kaada joukkoon kahden desin tölkki kermaa ja paista uunissa noin tunti.

Jos on kovin kiire, voi ruokaa nukettaa mikrossa ensin kymmenkunta minuuttia, niin paistoaikaa saa lyhennetyksi tovin. Paistos on valmis, kun perunat ovat mukavan pehmeitä eikä kerma lillu enää pohjalla sen näköisenä kuin ei kuuluisi asiaan.

Kinkkukiusaus: sekoita pussi kinkkusuikaleita, pussi peruna-sipulisekoitusta ja lisää tölkki kermaa Paista noin tunti.

Sama paistoajassa huijaaminen mikron kautta toimii tässäkin tapauksessa.

Jauhelihaakin voi kokkausinnostuksen vallitessa ostaa pari pakettia ja paistaa ja maustaa valmiiksi ja pakastaa. Kun jauhelihan asettelee pussiin ohuehkoksi levyksi ennen pakastimeen laittoa, voi sen muserrella osittain jäisenä suoraan uunipataan.