Mutta palataanpa takaisin alkuun.

Ensikommentteina Samsung Galaxy S:stä totean että näyttö on valtava ja kuva hieno. kosketusnäyttöä on kevyt käyttää, aluksi  vahinkohipaisuja tuli paljonkin, sitten siihen tottui, ettei pidä kovin likeltä osoitella mitä ei aiokaan koskettaa. Näyttösuoja-muovi valitettavasti heikensi tuntumaa ja muutti sormen liu’utuksen tahmeammaksi. Myös heijastuksia tuli enemmän, kun kalvo on pikkuriikkisen epätasainen. Luultavasti kesäksi kalvosta pitää luopua. Puhelimeen vastaaminen oli ensimmäisellä yrittämällä vaikeaa. Tökin vain luurin kuvaa enkä tajunnut liikuttaa sormea. Sitten kun sen oppi, vaikeus katosi itsestään. Swypellä on yllättävän helppo kirjoittaa pienen harjoittelun jälkeen. Google tarjoaa helpon mahdollisuuden hallinnoida kontaktejani isommalla näytöllä ja tavallisella näppäimistöllä. Sähköpostit tulevat kännykkään helposti ja kätevästi.

Maaliskuussa sain iPhonen. Ensimmäinen kommenttini oli, että iPhone on tosi painava. Sen näyttö on GalaxyS:ää pienempi, no koko puhelin on ulkomitoiltaan pienempi. iPhone on helppokäyttöinen, kunhan sen parittaa iTunes-tunnukseen, saa latailla ilmaisia ja maksullisia sovelluksia helposti ja vaivattomasti. Varsinkin maksulliset sovellukset latautuvat todella vaivattomasti. Android Market vielä tarkistaa, että tiedäthän, että tämä sovellus maksaa ja aion maksaa sen tällä luottokortilla. Applen kauppa ottaa rahasi eleettömästi mitään varoittelematta. Työ-sähköpostit iPhoneen sai exchangesta muutamalla napin painalluksella. Samoin liittyminen työ-wifiin oli paljon helpompaa. Tosin Androidin kanssa ilmenneistä ongelmista voi syyttää virheellistä dokumentaatiota palveluntarjoajan puolelta.

Näiden puhelinteni käyttötarkoitus on ihan eri: Samsung Galaxy S auttaa minua pitämään yhteyttä perheeseen ja ystäviin ja tukee minua kuntoilussa. Pelejäkin siinä on viihdyttämään minua. iPhone on työpuhelin: siinä kontaktit ovat työkavereita, postit työasioita. No, pelejä siinäkin on viihdyttämässä paitsi minua, myös jälkikasvua. Joka onkin varsin ihastunut Applen tyylikkääseen design-tuotteeseen.

Jako käyttötarkoitusten mukaan kuitenkin muuttaa suhtautumistani puhelimiin ja tekee vertailusta vaikean. En haluakaan kuntoilun seurantaan kahta ohjelmaa ja kahta luuria eri taskuihin. Kyllä se vielä näin pakkassäillä menisi, mutta kesemmällä joudun miettimään sitäkin, mihin Android-kapulan saa tungetuksi lenkille mennessään. Vapaa-ajalla muutenkin iPhone saattaa jäädä kotiin tarpeettomana. Työkännykkään ei myöskään viitsi syytää eurojaan sovellushankintoihin. Tämä ero näkyy nopeasti. Lite-versiot ovat lähinnä demoja. Älypuhelimen älykkääksi tekevä Tasker tekee valtavan eron käyttökelpoisuuteen. Tosin työpuhelin voi ollakin äänettömällä jatkuvasti, toimistolla huomaa soitot ilman ääntä ja jos joku soittaa muualla niin se on vaan voi voi. iPhonen äänet päällä/pois -nappula on kyllä kätevä, siitä näkee heti onko puhelin äänettömällä.

Akkukestoa on mahdoton arvioida. Näytön kirkkaus syö akkua, joten Android-sovellus Screen Filter pelastaa akkukestoni ellei aurinko paista turhankin kirkkaasti. iPhonelle vastaavaa ei minulla ole. Ehkä silmämääräisesti arvioiden iPhonen näytön saa luonnostaan himmeämmälle asetukselle. Sovellusten käyttö ei myöskään ole mitenkään identtinen: jos lapset pelaavat kilpaa iPhonella, niin akkua saa ladata parikin kertaa päivässä. Näin kävisi varmaan millä tahansa muullakin laitteella.

Tällä käytöllä jos minun pitäisi valita minkä kännykän ostaisin itselleni, niin valitsisin Samsung Galaxy S:n. Isoin syy varmaan on se, että olen sen jo ehtinyt kustomoida mieleisekseni. Minulle Google-sidos on luontevampi kuin iTunes-sidos. Koska kuitenkin käytän Googlepalveluita, niin saan sieltä kalenterin ja kontaktit (sekä sähköpostit että puhelinnumerot) täysin ilman ylimääräistä vaivaa. iTunesia käytin musiikin lataamiseen iPodiin. Nykyään en käytä iPodia ollenkaan, joten iTunesinkin käyttö on todella vähäistä. Jos kuuntelisin musiikkia kännykällä, niin tässä kohtaa Apple saisi pisteet siitä, että minulla on valmiita soittolistoja ja musiikki on iTunesissa arvosteltu maun mukaan jo valmiiksi. Lisäksi voisin uskotella itselleni, että sisäänrakennetulla iPodilla musiikin soittelu olisi ihan luontevaa. Samsung Galaxy S:ssä minulla on Spotify. Tosin aika vähällä käytöllä. Enkä ole sinnekään tunkenut omia mp3:ia.

Kontaktien, kalenterien ja musiikkiarvioiden hajauttamisesta ja hallitsemisesta saisi omankin postauksen, senverran paljon vaihtoehtoja on. Kukin voi valita niistä kätevimmän omiin tarpeisiinsa.

FiveFingereillä kävelystä voin todeta heti kättelyssä sen, että se on mukavaa, mutta varpaat joutuvat tekemään töitä. Ne muistavat sen yleensä seuraavana päivänä, jos matkaa on tullut taitetuksi enemmän kuin pari korttelia. Parhaimmillaan ne ovat hiekalla kävellessä. Soran kivet tuntuvat jalkapohjissa ikävästi ja nurmikolla tassuttelun jälkeen varpaanväleissä on ruohonkorsia. Olen myös huomannut, etten nostele jalkojani lainkaan niin paljoa FiveFingereillä kävellessäni, kuin vaikkapa lenkkarit jalassa. Tuloksena lähes joka kerta joko kopsautan varpaani johonkin, tai rullaan varpaat. Rullaaminen johtuu siitä, että FiveFingerien pohja on hyvin napakkaa kumia: se kyllä tarttuu asvalttiin tai laatotukseen (tai tavallisiin lattiamateriaaleihinkin) niin näppärästi, että jos jalkaa siirtää eteenpäin varpaiden ollessa kosketuksissa pintamateriaaliin, tuntuu että varpaat rullautuvat kun muu jalka ajaa niiden yli. Ei ehkä mukavin tunne mitä varpailleen voi tarjota.

Tästä siis lähdetään. Ulkona on neljätoista astetta lämmitä, tuuli lennättää syksyn lehtiä ja sadepiskottelee vasten kasvoja. Niin ja kello on puoli kuusi aamulla, joten ulkona on pimeää, paitsi katuvalojen välittömässä läheisyydessä. Puen jalkaan FiveFingerit ilman sukkia ja minun tulee kylmä jo valmiiksi sisällä. Seuraavan mielenkiintoisen ongelmanratkaisutehtävän tuo mukanaan Nike+ mittari. Sen voi laittaa kiinni kengännauhoihin kivalla pikku pussukalla mutta FiveFingereissäni ei ole kengännauhoja. Joopa joo. Teen ylimääräisestä nauhasta hassun viritelmän nilkan ympäri ja varpaiden väleistä ja kokeilen toimivauutta. Ainakin se juttelee  iPodilleni, joten liikkeelle päästään kyllä.

Ensimmäiset askeleet ovat kevyitä. Tuntui, että sipsutin ”normaalin” juoksemisen sijaan. No, sipsuttelin metsän reunaan ja siellä alkoikin sitten mielenkiintoisempi osuus. Normaali lenkkireittini kulkee auton mentävää metsäistä ulkoilureittiä. Päällyste on hiekkaa, karkeaa soraa tai siellä täällä myös ruohoa (jos haluaa juosta keskellä tietä, tai vaikka reunassakin). Hiekka tuntui mukavalta jalan alla. Pito oli hyvä, askel kulki. Mutta ne soran isommat kivet, au au au. Eikä niitä tietenkään näe katuvalojen kelmeässä loisteessa, varsinkaan sillä pätkällä mistä katuvaloista palaa vain joka kolmas. Kyllä se tiellä auttaa pysymään, mutta jalkoihin katselu on turhaa hommaa.  Lisäksi maassa on keltaisia lehtiä hämäämässä.

Kerran kopsautin varpaani kiveen ja huomasin, että sama askeleen mataluus pätee näemmä juostessakin. Tuommoisen kiven yli olisi lenkakri noussut huomaamatta. Tai vaikka siihen olisi varpaalla osunutkin, niin ei sitä ehkä olisi edes huomannut. No, ei siinä sen vakavampaa, matka jatkuu.  Nurmikolla juokseminen oli todella kevyttä ja varsinkin ylämäessä tuntuma tien pintaan oli loistava. Sen sijaan alamäessä piti jarrutella, ehkä eniten niiden terävien kivien pelossa. Missään kohtaa neljän kilometrin lenkkiä ei askel tuntunut liian painavalta: polvet ja nilkat tuntuivat ihan normaaleilta.

No, tähän jää enää yksi kysymys: miten paljon hitaampaa tuollainen sipsuttelu sitten on, kuin se normaali juokseminen? Oletin, että nopeudet ovat opudonneet merkittävästi, mutta tarkoituksellisesti vältin katsomasta tilastoa, ettei tule paineita kiihdyttää vauhtia. Olinkin melkoisen yllättynyt, kun keskinopeus oli parempi, kuin edellisellä lenkilläni. Ja itse asiassa parmpi kuin millään aiemmalla lenkilläni. Tämä oli täysin odottamatonta. Lenkkarithan suorastaan pompauttavat askeleet matkaan ja niillä on kevyt juosta. FiveFingereissä sipsutin hiljaa kuin pieni keijukainen konsanaan. Ei sillä tavalla liikuta nopeasti.

No, lienee sanomattakin selvää, että olen ihan myyty. Ostoslistalla on vähän umpinaisemmat FiveFingerit ja varvassukat, niin tätä riemua voi jatkaa pitkälle syksyyn. Voisikohan varvaskenkien lämpimyyttä lisätä säärystimillä. Silläkin uhalla että tyyli on kuin Jane Fondalla 80-luvulla.  Onneksi tuohon aikaan aamusta metsässä on aika vähän liikkujia ja katuvalojen vähyyden takia hekään eivät välttämättä ehdi nähdä tyylikkyyden multihuipentumaa ohi kipittäessäni.

Askelmittari on edelleen pääsääntöisesti taskussa mukana, siitä saa jotain arviota liikunnan määrästä. Se kuitenkin niputtaa iloisesti aerobiset askeleet samaan, oli sitten kyseessä juoksulenkki tai juna-asemalle kävely, joten ylimääräistä vaivaa pitää nähdä kerätäkseen nimenomaan lenkillä tehdyt askeleet johonkin tilastoon.

GPS:ni on jo senverran vanha, että parempaakin on tarjolla. Satelliittien lukon saanti kestää senverran kauan, että aamulla ei juuri innosta pyöriä rinkiä odottamassa, tai vaihtoehtoisesti hukata ensimmäiset viisi minuuttia lenkistä. Lisäksi epätarkkuus häiritsee. Toki juoksin kahtasataa kilometriä tunnissa ensimmäisen korttelin ympäri. Siitä sitten saadaankin tosi kätevästi paikkansa pitävä keskinopeus. Nämä asiat on toki korjattu uusiin malleihin, mutta en usko, että haluiaisin mitään kädessä pideltävää laitetta, vähintään taskusta tai ranteesta sen pitäisi toimia. Rannekellomalleissa hinta pöyristytti sen verran, että tällä kierroksella lähdin etsimään muita vaihtoehtoja.

Sykemittari toki kertoo lenkistä paljon. Suunnon T6:een olen ollut tyytyväinen, mutta sitä kokeillessani huomasin, ettei sitä enää saanut herätetyksi henkiin edes uudella patterilla. Suunto tarjoaisi myös uutta palvelua, mutta luultavaa on, etten jaksa innostua ostamaan uutta sykemittaria (senverran epämukava semmoinen on liikkuessa pitää kuitenkin).

Päädyin sitten matalan budjetin ratkaisuun ja ostin Nike+ lisäpalikan iPodiini. Perusteluna on lähinnä hinnan lisäksi se, että iPod on luonteva lenkkikaveri: siinähän voi samalla kuunnella musiikkiakin sitten. Isoin kynnys oli kenkään tuleva anturi, mutta olinkin uusien lenkkareiden tarpeessa. Niken webbisivusto on ilmeisen tyypillinen yhteisöihmisten kokoontumispaikka, hyvine ja huonoine puolineen. Olen sinne kuitenkin lenkkini siirtänyt kerätäkseni kokemuksia ja näkemyksiä seuraavan vastaavan palvelun valintaa varten.

Mitä sitten haluaisin mittailla lenkistäni? Pituus ja aika ovat minimitarpeet. Jos annetaan nälän vapaasti kasvaa syödessä, niin haluaisin reitin kartalle ja maaston korkeuserot. Sää olisi kiva lisä. Ja paikka johon voisi näpyttää fiilikset tai muut kommentit lisäisi muistiinpanojen mielekkyyttä myöhemmässä käytössä, kun vaikka vertaa tuloksiaan aiempiin saavutuksiin samoilla reiteillä. Yhteisöllisyys on minulle sivuseikka: en kilpaile kenenkään kanssa naamakirjassa lenkkien pituudessa tai leveydessä.

Kunhan saan sopivan kännykän hommatuksi, niin mielenkiintoisilta pintapuolisesti vaikuttivat ainakin http://www.endomondo.com/ ja http://runkeeper.com/

http://www.abvio.com/runmeter/ mainosti toimivansa vainiPhonella. iPhoneen en ole satsaamassa, joten tämä jää sen takia huomiotta. iPhonessa toki toimisi Nike+, mutta se ei riitä siirtämään iPhonea toivomuslistalla yhtään ylemmäs.

http://foursquare.com/ ja http://www.heiaheia.com eivät sovi omaan tyyliini: ei valtavasti kiinnosta puolen maailman saavutukset ekan entryn tai sadan kommentin tiimoilta.

Ehkä kokonainen blogi, joka repii mallinsa vanhoista viisaista ajatuksista ja tekee niistä elämänohjeita tällä mallilla, ei tosiaankaan ole minun juttuni. Pyrinkin muuntamaan säännön kuuloiset toimintaohjeet takaisin elämänviisauksiksi, joista sitten voi ammentaa kulloiseenkin tilanteeseensa sopivia tekoja. Saa nähdä, ties vaikka kirjoittelisin tänne jotain elämästä oppimaani, ennemmin tai myöhemmin.

Ehkä pohjimmiltani olen edelleen se lapsi, joka sai vanhempansa hermoromahduksen partaalle kysymällä jatkuvasti ”miksi?”.  Jokohan olisi aika pyrkiä etsimään niitä vastauksia?

Oletan, että koneen pystytys aloitetaan aivan alusta.  Kiintolevyllä tulee olla kaksi osiota: ensimmäisellä osiolla on käyttöjärjestelmä ja ohjelmat, toisella on tilaa varmuuskopioille. Itse toki säilytän toisella osiolla myös muita tiedostoja, joita en pidä näiden varmuuskopioiden piirissä. Toisella osiolla olevia tiedostoja ei varmuuskopioida mihinkään. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisimmillaan haluan kopioida varmuuskopioksi koko levyn. Ristiin varmistus ei vain onnistu. Toki, mikäli jossain muualla on tilaa, suosittelen lämpimästi ottamaan varmuuskopion myös toisesta osiosta muualle, ja sen lisäksi kopioimaan varmuuskopiotiedostotkin talteen muualle. Tämä ohje kattaa kuitenkin vain yksinäisen koneen varmuuskopioinnin.

Ensimmmäiselle osiolle asennetaan Windows XP (tai muu Windows-käyttöjärjestelmä). Toinen osio on vain tiedostojen tallennusta varten. Windows kannattaa tässä vaiheessa päivittää järkevälle tasolle. Ensimmäiselle levyosiolle asennetaan Norton Save and Restore. Nyt vodaan ottaa ensimmäinen varmuuskopio.

Varmuuskopiot tehdään ”One Time Backup” valinnalla. Varmistusta ohjaa ”velho”, joka kyselee tarpeelliset tiedot. Valitaan käyttöjärjestelmän sisältävä levy, varmuuskopio kannattaa kuvaavalla nimellä ja kuvailla sisältöä lisätiedoissa. Tässä kohtaa moitin Norton Save and Restore -ohjelman toimintaa: varmuuskopioiden nimet ja kuvaukset voisivat olla paremmin ohjelmassa luettavissa silloin, kun varmuuskopioita halutaan järjestellä, hallita tai käyttää. Siltikin, jos kiintolevyä joskus joutuu siivoamaan käyttämättä Nortonin omaa järjestelyominaisuutta, niin kuvaavat nimet ovat lähes välttämättömiä. Sitäpaitsi, ainahan voi toivoa, että uudemmissa versioissa tämä puute on korjattu.

Varmuuskopion ottamisen jälkeen on sitten aika asentaa tarvitsemansa ohjelmistot. Mitä useammin tämän prosessin aikana jaksaa ottaa uuden varmuuskopion, sitä enemmän hermojaan säästää. Itse otan yleensä varmuuskopion ennen uuden ohjelman asennusta, ja toisen sitten kun ohjelma on onnistuneesti asennettu. Tällä menetelmällä kuitenkin levytilaa haaskaantuisi varmuuskopioihin kohtuuttoman suuri määrä. Olen kokenut hyväksi malliksi säästää yhden varmuuskopion ”alkutilanteesta” eli siitä, kun käyttöjärjestelmä on onnistuneesti asennettu ja päivitetty ja minulle välttämättömät työkalut on asennettu. Sitä varmuuskopiota käytän sitten, kun jostain syystä haluan asentaa kaiken uusiksi, tai vaikkapa teen uuden levyosion. Muut asennusaikaiset varmuuskopiot ovat pääsääntöisesti kertakäyttötavaraa: ennen uuden ohjelman asennusta otettuun varmuuskopioon voidaan palata, jos asennuksessa menee jotain pieleen. Kun asennus on onnistuneesti suoritettu ja ohjelma toimii odotetulla tavalla, on varmuuskopio tilasta ennen asennusta turha.

Alkutilanteesta otetulla varmuuskopiolla pärjää jo jonkun matkaa, mutta sillä yleensä palaa aivan liian kauas taakse, että se olisi normaalitilanteessa mitenkään käyttökelpoinen. Tämän tilanteen välttämiseksi pyöritän kolmen varmuuskopion settiä. Varmuuskopiot voisi ottaa automaattisesti, valitsemallaan ajastuksella, mutta minä teen ne käsin sopivaksi katsomallani hetkellä.  Se, haluaako normaalitilanteen varmistukset tehdä manuaalisesti vai automaattisesti, ja minkä ajan välein, lienee ihan jokaisen itse arvioitava. Kuten myös varmuuskopioiden oikea määrä. Suosittelen kuitenkin normaalitilanteen varmuuskopioita pidettävän enemmän kuin yksi, jo ihan siksi ettei menetä sitä ainokaista varmuuskopita, jos jotain ikävää tapahtuu kesken varmuuskopion teon.

Näiden lisäksi teen automaattiset varmuuskopiot omista tiedostoistani, säännöllisesti, ajastettuna. Varmuuskopioiduista hakemistoista voin halutessani palauttaa yksittäisen tiedoston, tai hakemiston poistetun tai muutetun tilalle. Ajastetuksi varmuuskopioksi valitsen hakemiston, mutta mikään ei estä valitsemasta muilla tarjolla olevilla kriteereillä, mikäli haluaa pitää omia tiedostojaan jossain muualla kuin Windowsin suosittelemassa ”My Documents” -hakemistossa. Pääsääntöisesti pääsärkyjä välttää parhaiten alistumalla Windowsin näkemykseen siitä, missä haluan tiedostojani pitää ja huolehtimalla varmuuskopioinnin avulla siitä, etteivät omat tiedostot huku mahdollisen uudelleenasennuksen (tai levyn varmuuskopiolta palautuksen yhteydessä).

Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.

Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.

Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.

Itse laite on näppärän kokoinen ja näköinen. Näyttö on riittävän suuri retkeilykäyttöön. Kumimainen pinta auttaa pitämään laitteen tukevasti kädessä ja kerää taskussa tai laukussa suuren määrän pölyä ja nöyhtää. Erilaisia näyttöjä on riittävästi niin että tilanteen mukaan voi valita haluaako nähdä karttaa vai kompassia, tai pelkkiä tietoja, isolla tai pienellä fontilla. Muistikortille (SD micro) tallennettavat kartat eivät rajoita laitteessa yhtä aikaa olevien karttapohjien määrää lainkaan samaan tahtiin kuin sisäinen muisti.

Laitteen runsaista ominaisuuksista eniten olen käyttänyt:

• pisteiden merkintä kartalle (sekä etukäteen etsimällä, että ”merkkaanpa tähän mihin parkkeerasin niin löydän ainakin takaisin”)

• navigointi annettuun pisteeseen (kompassinäytöllä on selkeä nuoli osoittamaan minne päin pitäisi mennä)

• kuljettujen reittien piirto

Laitteeseen kuuluu mukaan pohjakartta, jossa on päätiet ja kaupungit. Maantieteellisesti laajat kaupungit on satunnaisen tuntuisesti pilkottu kaupunginosiin, joita sitten on mätkitty kaupungin keskustan ympärille. Teiden määrä on sen verran olematon, että kaupunkisuunnistamiseen karttapohjan kanssa ei kannata ryhtyä. Kuitenkin maata kuvaavalle vaaleankeltaiselle läntille voi hyvin sijoitella itselleen tärkeät kohteet ja navigoida niitä kohti kompassin avulla. Ostetut kartat muuttavat laitetta merkittävästi. Rakennukset on piirretty kartoille ja pienetkin kadunpätkät löytyvät nimineen kaikkineen. Karttaa voi käyttää apuna löytämään perille, mutta käskettäessä laitteen navigoida paikasta A paikkaan B se ei teitä pitkin vaivaudu liikkumaan vaan valitsee kätevämmän linnuntien. eTrex Legend Cx ei olekaan mikään autonavigaattori. Retkeilijälle linnuntie ja kompassinäyttö ovat kätevät apuvälineet. Autoillessa näytön pienuus ja tietä pitkin navigoinnin puute häiritsee erityisesti yksin liikkuessa. Kartturin apuvälineenä eTrex Legend Cx toimii kuitenkin varsin hyvin, varsinkin jos matkareitille ripottelee sopivasti välietappeja parantamaan reitin pituuden arviointia ja näyttämään selkeästi risteykset, joista pitää kääntyä.

Harmillisesti karttoihin saa kuitenkin hupenemaan pienen omaisuuden, jos haluaa koko Suomen kattaa. No, tänä vuonna retkeily pitää rajoittaa sille alueelle minkä kartat on jo raskinut ostaa.

Ohjeessa sanotaan vain tylysti ”Sekoita keskenään kananmuna, margariini, keksiainespussin sisältö ja rusinat kiinteäksi seokseksi”. Jääkaappikylmästä voista tuo ei onnistu. Pitäisikö sulattaa? Englanninkielinen versio kehoittaa käyttämään pehmeää voita tai margariinia ja välttämään kevytversioita. Kielitaidosta on siis taas iloa. Kiirettä ei ollut, joten laitoin voin ajoissa lämpenemään. Silti taikinan sekoittaminen vaati ruista ranteessa, senverran paljon jauhoseosta oli. Ehkä ensi kerralla kokeilen pehmentää voita mikrossa ennen sekoittamista.

Tulos oli hyvänmakuinen, keksit olivat juuri sopivan pehmeitä ja sitkeitä. Rusinoita kuitenkin on mielestäni puolet liikaa. Rusinat ovat tavallista pehmeämpiä, joten ne eivät paiston jälkeenkään ole kivikovia koppuroita niinkuin avatussa pakkauksessa odotelleet rusinat yleensä ovat. Onneksi rusinat kaiken lisäksi ovat omassa pussissaan, niin niiden määrää voi vähän kohtuullistaa seuraavilla leipomakerroilla.

Kun paketissa luvataan ainesten säilyvyys yli puoli vuotta tästä eteenpäin, ostan varmaan seuraavalla kauppareissulla uuden paketin, vierasvaraksi.

Jälkiruoaksi valitsemani talon leivonnainen oli maittava piirakanpalanen joka kruunasi aterian. Kaiken kaikkiaan positiivinen kokemus. Hintatasokaan ei ollut kohtuuton, vaikka halvaksi lienee turhaa mennä BASEa väittämään.

BASEssa tuli sitten myös lounastetuksi. Toisella puolella on lounasbuffetti ja toisella lyhyehkö lounaslista, josta annoksensa voi valita. Lounaslistan päivän annos sisälsi mehevän perunamuussin päällä lihasiivuja ja ruskeaa kastiketta. Lihaisan kotiruoan ystävälle oikein mukava lounas, jolla jaksoi hyvin iltaan asti.

Intialaisen ruoan lista olikin tarjonnan houkuttavin osio. Tarjonta ylitti kysynnän, vaikka jotkut annokset kuulostivatkin melko eksoottisilta. Valitsin tavanomaisen Chicken Tikka -annoksen joka oli maultaankin aika tavanomainen. Tosin palaneita kohtia oli kananpaloissa minun makuuni vähän turhankin paljon. Vihreä kastike oli hyvää ja mehevöitti sellaisenaan kuivahkot kanapalat mukavasti. Annos oli riittävän iso viemään nälän ja riittävän maukas tullakseen kokonaan syödyksi. Perunoilläa täytetty Naan-leipä maistui erittäin suolaiselta, vaikka tarjoilija sanoikin, ettei siinä suolaa ole. Riisissä oli yllätyksinä kokonaisia pippureita, yleensähän siinä on kaardemummia ja kokonaisia neilikoita muistuttamassa, että kannattaa katsoa mitä suuhunsa laittaa.