Mutta palataanpa takaisin alkuun.

Ensikommentteina Samsung Galaxy S:stä totean että näyttö on valtava ja kuva hieno. kosketusnäyttöä on kevyt käyttää, aluksi  vahinkohipaisuja tuli paljonkin, sitten siihen tottui, ettei pidä kovin likeltä osoitella mitä ei aiokaan koskettaa. Näyttösuoja-muovi valitettavasti heikensi tuntumaa ja muutti sormen liu’utuksen tahmeammaksi. Myös heijastuksia tuli enemmän, kun kalvo on pikkuriikkisen epätasainen. Luultavasti kesäksi kalvosta pitää luopua. Puhelimeen vastaaminen oli ensimmäisellä yrittämällä vaikeaa. Tökin vain luurin kuvaa enkä tajunnut liikuttaa sormea. Sitten kun sen oppi, vaikeus katosi itsestään. Swypellä on yllättävän helppo kirjoittaa pienen harjoittelun jälkeen. Google tarjoaa helpon mahdollisuuden hallinnoida kontaktejani isommalla näytöllä ja tavallisella näppäimistöllä. Sähköpostit tulevat kännykkään helposti ja kätevästi.

Maaliskuussa sain iPhonen. Ensimmäinen kommenttini oli, että iPhone on tosi painava. Sen näyttö on GalaxyS:ää pienempi, no koko puhelin on ulkomitoiltaan pienempi. iPhone on helppokäyttöinen, kunhan sen parittaa iTunes-tunnukseen, saa latailla ilmaisia ja maksullisia sovelluksia helposti ja vaivattomasti. Varsinkin maksulliset sovellukset latautuvat todella vaivattomasti. Android Market vielä tarkistaa, että tiedäthän, että tämä sovellus maksaa ja aion maksaa sen tällä luottokortilla. Applen kauppa ottaa rahasi eleettömästi mitään varoittelematta. Työ-sähköpostit iPhoneen sai exchangesta muutamalla napin painalluksella. Samoin liittyminen työ-wifiin oli paljon helpompaa. Tosin Androidin kanssa ilmenneistä ongelmista voi syyttää virheellistä dokumentaatiota palveluntarjoajan puolelta.

Näiden puhelinteni käyttötarkoitus on ihan eri: Samsung Galaxy S auttaa minua pitämään yhteyttä perheeseen ja ystäviin ja tukee minua kuntoilussa. Pelejäkin siinä on viihdyttämään minua. iPhone on työpuhelin: siinä kontaktit ovat työkavereita, postit työasioita. No, pelejä siinäkin on viihdyttämässä paitsi minua, myös jälkikasvua. Joka onkin varsin ihastunut Applen tyylikkääseen design-tuotteeseen.

Jako käyttötarkoitusten mukaan kuitenkin muuttaa suhtautumistani puhelimiin ja tekee vertailusta vaikean. En haluakaan kuntoilun seurantaan kahta ohjelmaa ja kahta luuria eri taskuihin. Kyllä se vielä näin pakkassäillä menisi, mutta kesemmällä joudun miettimään sitäkin, mihin Android-kapulan saa tungetuksi lenkille mennessään. Vapaa-ajalla muutenkin iPhone saattaa jäädä kotiin tarpeettomana. Työkännykkään ei myöskään viitsi syytää eurojaan sovellushankintoihin. Tämä ero näkyy nopeasti. Lite-versiot ovat lähinnä demoja. Älypuhelimen älykkääksi tekevä Tasker tekee valtavan eron käyttökelpoisuuteen. Tosin työpuhelin voi ollakin äänettömällä jatkuvasti, toimistolla huomaa soitot ilman ääntä ja jos joku soittaa muualla niin se on vaan voi voi. iPhonen äänet päällä/pois -nappula on kyllä kätevä, siitä näkee heti onko puhelin äänettömällä.

Akkukestoa on mahdoton arvioida. Näytön kirkkaus syö akkua, joten Android-sovellus Screen Filter pelastaa akkukestoni ellei aurinko paista turhankin kirkkaasti. iPhonelle vastaavaa ei minulla ole. Ehkä silmämääräisesti arvioiden iPhonen näytön saa luonnostaan himmeämmälle asetukselle. Sovellusten käyttö ei myöskään ole mitenkään identtinen: jos lapset pelaavat kilpaa iPhonella, niin akkua saa ladata parikin kertaa päivässä. Näin kävisi varmaan millä tahansa muullakin laitteella.

Tällä käytöllä jos minun pitäisi valita minkä kännykän ostaisin itselleni, niin valitsisin Samsung Galaxy S:n. Isoin syy varmaan on se, että olen sen jo ehtinyt kustomoida mieleisekseni. Minulle Google-sidos on luontevampi kuin iTunes-sidos. Koska kuitenkin käytän Googlepalveluita, niin saan sieltä kalenterin ja kontaktit (sekä sähköpostit että puhelinnumerot) täysin ilman ylimääräistä vaivaa. iTunesia käytin musiikin lataamiseen iPodiin. Nykyään en käytä iPodia ollenkaan, joten iTunesinkin käyttö on todella vähäistä. Jos kuuntelisin musiikkia kännykällä, niin tässä kohtaa Apple saisi pisteet siitä, että minulla on valmiita soittolistoja ja musiikki on iTunesissa arvosteltu maun mukaan jo valmiiksi. Lisäksi voisin uskotella itselleni, että sisäänrakennetulla iPodilla musiikin soittelu olisi ihan luontevaa. Samsung Galaxy S:ssä minulla on Spotify. Tosin aika vähällä käytöllä. Enkä ole sinnekään tunkenut omia mp3:ia.

Kontaktien, kalenterien ja musiikkiarvioiden hajauttamisesta ja hallitsemisesta saisi omankin postauksen, senverran paljon vaihtoehtoja on. Kukin voi valita niistä kätevimmän omiin tarpeisiinsa.

FiveFingereillä kävelystä voin todeta heti kättelyssä sen, että se on mukavaa, mutta varpaat joutuvat tekemään töitä. Ne muistavat sen yleensä seuraavana päivänä, jos matkaa on tullut taitetuksi enemmän kuin pari korttelia. Parhaimmillaan ne ovat hiekalla kävellessä. Soran kivet tuntuvat jalkapohjissa ikävästi ja nurmikolla tassuttelun jälkeen varpaanväleissä on ruohonkorsia. Olen myös huomannut, etten nostele jalkojani lainkaan niin paljoa FiveFingereillä kävellessäni, kuin vaikkapa lenkkarit jalassa. Tuloksena lähes joka kerta joko kopsautan varpaani johonkin, tai rullaan varpaat. Rullaaminen johtuu siitä, että FiveFingerien pohja on hyvin napakkaa kumia: se kyllä tarttuu asvalttiin tai laatotukseen (tai tavallisiin lattiamateriaaleihinkin) niin näppärästi, että jos jalkaa siirtää eteenpäin varpaiden ollessa kosketuksissa pintamateriaaliin, tuntuu että varpaat rullautuvat kun muu jalka ajaa niiden yli. Ei ehkä mukavin tunne mitä varpailleen voi tarjota.

Tästä siis lähdetään. Ulkona on neljätoista astetta lämmitä, tuuli lennättää syksyn lehtiä ja sadepiskottelee vasten kasvoja. Niin ja kello on puoli kuusi aamulla, joten ulkona on pimeää, paitsi katuvalojen välittömässä läheisyydessä. Puen jalkaan FiveFingerit ilman sukkia ja minun tulee kylmä jo valmiiksi sisällä. Seuraavan mielenkiintoisen ongelmanratkaisutehtävän tuo mukanaan Nike+ mittari. Sen voi laittaa kiinni kengännauhoihin kivalla pikku pussukalla mutta FiveFingereissäni ei ole kengännauhoja. Joopa joo. Teen ylimääräisestä nauhasta hassun viritelmän nilkan ympäri ja varpaiden väleistä ja kokeilen toimivauutta. Ainakin se juttelee  iPodilleni, joten liikkeelle päästään kyllä.

Ensimmäiset askeleet ovat kevyitä. Tuntui, että sipsutin ”normaalin” juoksemisen sijaan. No, sipsuttelin metsän reunaan ja siellä alkoikin sitten mielenkiintoisempi osuus. Normaali lenkkireittini kulkee auton mentävää metsäistä ulkoilureittiä. Päällyste on hiekkaa, karkeaa soraa tai siellä täällä myös ruohoa (jos haluaa juosta keskellä tietä, tai vaikka reunassakin). Hiekka tuntui mukavalta jalan alla. Pito oli hyvä, askel kulki. Mutta ne soran isommat kivet, au au au. Eikä niitä tietenkään näe katuvalojen kelmeässä loisteessa, varsinkaan sillä pätkällä mistä katuvaloista palaa vain joka kolmas. Kyllä se tiellä auttaa pysymään, mutta jalkoihin katselu on turhaa hommaa.  Lisäksi maassa on keltaisia lehtiä hämäämässä.

Kerran kopsautin varpaani kiveen ja huomasin, että sama askeleen mataluus pätee näemmä juostessakin. Tuommoisen kiven yli olisi lenkakri noussut huomaamatta. Tai vaikka siihen olisi varpaalla osunutkin, niin ei sitä ehkä olisi edes huomannut. No, ei siinä sen vakavampaa, matka jatkuu.  Nurmikolla juokseminen oli todella kevyttä ja varsinkin ylämäessä tuntuma tien pintaan oli loistava. Sen sijaan alamäessä piti jarrutella, ehkä eniten niiden terävien kivien pelossa. Missään kohtaa neljän kilometrin lenkkiä ei askel tuntunut liian painavalta: polvet ja nilkat tuntuivat ihan normaaleilta.

No, tähän jää enää yksi kysymys: miten paljon hitaampaa tuollainen sipsuttelu sitten on, kuin se normaali juokseminen? Oletin, että nopeudet ovat opudonneet merkittävästi, mutta tarkoituksellisesti vältin katsomasta tilastoa, ettei tule paineita kiihdyttää vauhtia. Olinkin melkoisen yllättynyt, kun keskinopeus oli parempi, kuin edellisellä lenkilläni. Ja itse asiassa parmpi kuin millään aiemmalla lenkilläni. Tämä oli täysin odottamatonta. Lenkkarithan suorastaan pompauttavat askeleet matkaan ja niillä on kevyt juosta. FiveFingereissä sipsutin hiljaa kuin pieni keijukainen konsanaan. Ei sillä tavalla liikuta nopeasti.

No, lienee sanomattakin selvää, että olen ihan myyty. Ostoslistalla on vähän umpinaisemmat FiveFingerit ja varvassukat, niin tätä riemua voi jatkaa pitkälle syksyyn. Voisikohan varvaskenkien lämpimyyttä lisätä säärystimillä. Silläkin uhalla että tyyli on kuin Jane Fondalla 80-luvulla.  Onneksi tuohon aikaan aamusta metsässä on aika vähän liikkujia ja katuvalojen vähyyden takia hekään eivät välttämättä ehdi nähdä tyylikkyyden multihuipentumaa ohi kipittäessäni.

Askelmittari on edelleen pääsääntöisesti taskussa mukana, siitä saa jotain arviota liikunnan määrästä. Se kuitenkin niputtaa iloisesti aerobiset askeleet samaan, oli sitten kyseessä juoksulenkki tai juna-asemalle kävely, joten ylimääräistä vaivaa pitää nähdä kerätäkseen nimenomaan lenkillä tehdyt askeleet johonkin tilastoon.

GPS:ni on jo senverran vanha, että parempaakin on tarjolla. Satelliittien lukon saanti kestää senverran kauan, että aamulla ei juuri innosta pyöriä rinkiä odottamassa, tai vaihtoehtoisesti hukata ensimmäiset viisi minuuttia lenkistä. Lisäksi epätarkkuus häiritsee. Toki juoksin kahtasataa kilometriä tunnissa ensimmäisen korttelin ympäri. Siitä sitten saadaankin tosi kätevästi paikkansa pitävä keskinopeus. Nämä asiat on toki korjattu uusiin malleihin, mutta en usko, että haluiaisin mitään kädessä pideltävää laitetta, vähintään taskusta tai ranteesta sen pitäisi toimia. Rannekellomalleissa hinta pöyristytti sen verran, että tällä kierroksella lähdin etsimään muita vaihtoehtoja.

Sykemittari toki kertoo lenkistä paljon. Suunnon T6:een olen ollut tyytyväinen, mutta sitä kokeillessani huomasin, ettei sitä enää saanut herätetyksi henkiin edes uudella patterilla. Suunto tarjoaisi myös uutta palvelua, mutta luultavaa on, etten jaksa innostua ostamaan uutta sykemittaria (senverran epämukava semmoinen on liikkuessa pitää kuitenkin).

Päädyin sitten matalan budjetin ratkaisuun ja ostin Nike+ lisäpalikan iPodiini. Perusteluna on lähinnä hinnan lisäksi se, että iPod on luonteva lenkkikaveri: siinähän voi samalla kuunnella musiikkiakin sitten. Isoin kynnys oli kenkään tuleva anturi, mutta olinkin uusien lenkkareiden tarpeessa. Niken webbisivusto on ilmeisen tyypillinen yhteisöihmisten kokoontumispaikka, hyvine ja huonoine puolineen. Olen sinne kuitenkin lenkkini siirtänyt kerätäkseni kokemuksia ja näkemyksiä seuraavan vastaavan palvelun valintaa varten.

Mitä sitten haluaisin mittailla lenkistäni? Pituus ja aika ovat minimitarpeet. Jos annetaan nälän vapaasti kasvaa syödessä, niin haluaisin reitin kartalle ja maaston korkeuserot. Sää olisi kiva lisä. Ja paikka johon voisi näpyttää fiilikset tai muut kommentit lisäisi muistiinpanojen mielekkyyttä myöhemmässä käytössä, kun vaikka vertaa tuloksiaan aiempiin saavutuksiin samoilla reiteillä. Yhteisöllisyys on minulle sivuseikka: en kilpaile kenenkään kanssa naamakirjassa lenkkien pituudessa tai leveydessä.

Kunhan saan sopivan kännykän hommatuksi, niin mielenkiintoisilta pintapuolisesti vaikuttivat ainakin http://www.endomondo.com/ ja http://runkeeper.com/

http://www.abvio.com/runmeter/ mainosti toimivansa vainiPhonella. iPhoneen en ole satsaamassa, joten tämä jää sen takia huomiotta. iPhonessa toki toimisi Nike+, mutta se ei riitä siirtämään iPhonea toivomuslistalla yhtään ylemmäs.

http://foursquare.com/ ja http://www.heiaheia.com eivät sovi omaan tyyliini: ei valtavasti kiinnosta puolen maailman saavutukset ekan entryn tai sadan kommentin tiimoilta.

Ehkä kokonainen blogi, joka repii mallinsa vanhoista viisaista ajatuksista ja tekee niistä elämänohjeita tällä mallilla, ei tosiaankaan ole minun juttuni. Pyrinkin muuntamaan säännön kuuloiset toimintaohjeet takaisin elämänviisauksiksi, joista sitten voi ammentaa kulloiseenkin tilanteeseensa sopivia tekoja. Saa nähdä, ties vaikka kirjoittelisin tänne jotain elämästä oppimaani, ennemmin tai myöhemmin.

Ehkä pohjimmiltani olen edelleen se lapsi, joka sai vanhempansa hermoromahduksen partaalle kysymällä jatkuvasti ”miksi?”.  Jokohan olisi aika pyrkiä etsimään niitä vastauksia?

Oletan, että koneen pystytys aloitetaan aivan alusta.  Kiintolevyllä tulee olla kaksi osiota: ensimmäisellä osiolla on käyttöjärjestelmä ja ohjelmat, toisella on tilaa varmuuskopioille. Itse toki säilytän toisella osiolla myös muita tiedostoja, joita en pidä näiden varmuuskopioiden piirissä. Toisella osiolla olevia tiedostoja ei varmuuskopioida mihinkään. Tämä johtuu siitä, että yksinkertaisimmillaan haluan kopioida varmuuskopioksi koko levyn. Ristiin varmistus ei vain onnistu. Toki, mikäli jossain muualla on tilaa, suosittelen lämpimästi ottamaan varmuuskopion myös toisesta osiosta muualle, ja sen lisäksi kopioimaan varmuuskopiotiedostotkin talteen muualle. Tämä ohje kattaa kuitenkin vain yksinäisen koneen varmuuskopioinnin.

Ensimmmäiselle osiolle asennetaan Windows XP (tai muu Windows-käyttöjärjestelmä). Toinen osio on vain tiedostojen tallennusta varten. Windows kannattaa tässä vaiheessa päivittää järkevälle tasolle. Ensimmäiselle levyosiolle asennetaan Norton Save and Restore. Nyt vodaan ottaa ensimmäinen varmuuskopio.

Varmuuskopiot tehdään ”One Time Backup” valinnalla. Varmistusta ohjaa ”velho”, joka kyselee tarpeelliset tiedot. Valitaan käyttöjärjestelmän sisältävä levy, varmuuskopio kannattaa kuvaavalla nimellä ja kuvailla sisältöä lisätiedoissa. Tässä kohtaa moitin Norton Save and Restore -ohjelman toimintaa: varmuuskopioiden nimet ja kuvaukset voisivat olla paremmin ohjelmassa luettavissa silloin, kun varmuuskopioita halutaan järjestellä, hallita tai käyttää. Siltikin, jos kiintolevyä joskus joutuu siivoamaan käyttämättä Nortonin omaa järjestelyominaisuutta, niin kuvaavat nimet ovat lähes välttämättömiä. Sitäpaitsi, ainahan voi toivoa, että uudemmissa versioissa tämä puute on korjattu.

Varmuuskopion ottamisen jälkeen on sitten aika asentaa tarvitsemansa ohjelmistot. Mitä useammin tämän prosessin aikana jaksaa ottaa uuden varmuuskopion, sitä enemmän hermojaan säästää. Itse otan yleensä varmuuskopion ennen uuden ohjelman asennusta, ja toisen sitten kun ohjelma on onnistuneesti asennettu. Tällä menetelmällä kuitenkin levytilaa haaskaantuisi varmuuskopioihin kohtuuttoman suuri määrä. Olen kokenut hyväksi malliksi säästää yhden varmuuskopion ”alkutilanteesta” eli siitä, kun käyttöjärjestelmä on onnistuneesti asennettu ja päivitetty ja minulle välttämättömät työkalut on asennettu. Sitä varmuuskopiota käytän sitten, kun jostain syystä haluan asentaa kaiken uusiksi, tai vaikkapa teen uuden levyosion. Muut asennusaikaiset varmuuskopiot ovat pääsääntöisesti kertakäyttötavaraa: ennen uuden ohjelman asennusta otettuun varmuuskopioon voidaan palata, jos asennuksessa menee jotain pieleen. Kun asennus on onnistuneesti suoritettu ja ohjelma toimii odotetulla tavalla, on varmuuskopio tilasta ennen asennusta turha.

Alkutilanteesta otetulla varmuuskopiolla pärjää jo jonkun matkaa, mutta sillä yleensä palaa aivan liian kauas taakse, että se olisi normaalitilanteessa mitenkään käyttökelpoinen. Tämän tilanteen välttämiseksi pyöritän kolmen varmuuskopion settiä. Varmuuskopiot voisi ottaa automaattisesti, valitsemallaan ajastuksella, mutta minä teen ne käsin sopivaksi katsomallani hetkellä.  Se, haluaako normaalitilanteen varmistukset tehdä manuaalisesti vai automaattisesti, ja minkä ajan välein, lienee ihan jokaisen itse arvioitava. Kuten myös varmuuskopioiden oikea määrä. Suosittelen kuitenkin normaalitilanteen varmuuskopioita pidettävän enemmän kuin yksi, jo ihan siksi ettei menetä sitä ainokaista varmuuskopita, jos jotain ikävää tapahtuu kesken varmuuskopion teon.

Näiden lisäksi teen automaattiset varmuuskopiot omista tiedostoistani, säännöllisesti, ajastettuna. Varmuuskopioiduista hakemistoista voin halutessani palauttaa yksittäisen tiedoston, tai hakemiston poistetun tai muutetun tilalle. Ajastetuksi varmuuskopioksi valitsen hakemiston, mutta mikään ei estä valitsemasta muilla tarjolla olevilla kriteereillä, mikäli haluaa pitää omia tiedostojaan jossain muualla kuin Windowsin suosittelemassa ”My Documents” -hakemistossa. Pääsääntöisesti pääsärkyjä välttää parhaiten alistumalla Windowsin näkemykseen siitä, missä haluan tiedostojani pitää ja huolehtimalla varmuuskopioinnin avulla siitä, etteivät omat tiedostot huku mahdollisen uudelleenasennuksen (tai levyn varmuuskopiolta palautuksen yhteydessä).

Itse aloitin pelin reilu vuosi sitten, ja toistaiseksi intoa ja tekemistä on vielä riittänyt. Joillekin riittää kertakokeilu, toisilla kolme vuotta ei ole vielä ollut tarpeeksi.

Mistä siinä on kyse?

WoW on MMORPG (Massive Multiplayer Online Role Playing Game), jossa miljoonat ihmiset (rooli)pelaavat samaa peliä yhtä aikaa samassa maailmassa. Vaikka pelaaja lopettaisi pelaamisen, ei maailma pysähdy vaan jatkaa toimiaan muiden pelaajien myötä, tai ilman heitäkin. Tosin maailma on käytännön syistä joka tapauksessa varsin staattinen, toisin sanoen pelaajien toimet eivät juurikaan vaikuta näkyvään ja koettavaan maailmaan. Käytännössä moninpeli ei ole niin massiivinen kuin mainokset antavat ymmärtää (9 miljoonaa pelaajaa), sillä pelaajat on jaettu erillisille servereille, joista jokainen pyörittää omaa erillistä kopiotaan pelimaailmasta. Yhdellä serverillä on tyypillisesti ehkä 10-20 000 pelaajaa, joten tungosta ei synny.

Roolipelimäiset elementit ovat pelissä esillä, mutta varmaan 99% pelaajista siitä vähät välittää. Roolipelielementtien ei siis tarvitse pelottaa pois, jos se puoli ei kiinnosta. Hahmot kuuluvat johonkin 10:stä eri rodusta, jotka jakautuvat tasan kahden keskenään sotaisissa väleissä olevan ryhmittymän kesken. Ryhmittymän lisäksi hahmolle valitaan jokin luokka yhdeksästä vaihtoehdosta. Hahmoluokka määrittää hahmon kyvyt ja kyvyt puolestaan roolin ryhmissä.

Hahmoilla suoritetaan tehtäviä, jotka vaihtelevat tavaran keräämisestä tai kuljettamisesta jonkin tietokoneen ohjaaman hahmon (NPC, Non-Playable Character) saattamiseen paikasta toiseen, alueiden tutkimiseen ja jos jonkinlaisten vihollisten tappamiseen. Usein nämä yhdistyvät eri tavoin. Lisäksi maailmalla kertyy matkaan jos jonkinlaista tavaraa, jota voi myydä muille, jalostaa käyttökelpoisiksi tuotteiksi, tai heittää roskiin. Saattaapa sieltä jäädä käteen suoraan itselle hyödyllistäkin tavaraa, riihikuivan käteisen lisäksi.

Pelaajat on jaettu kahteen eri leiriin, joiden välillä vallitsee paikoin avoin sotatila ja paikoin kaunainen yhteiselo. Tietyissä tilanteissa käydään siis myös sotaa vastapuolen pelaajia vastaan. Joskus pelaajat saattavat myös auttaa toisiaan ryhmittymien välillä, joten aina ei voi olla varma mitä vastapuolella on mielessä. Tässä mielessä ryhmittymien välinen ”sotatila” on enemmänkin vain tila, joka mahdollistaa yhtä lailla vihollisuudet kuin yhteiselon ja avunannonkin (rajoitetusti). Ryhmittymien välillä kommunikointi on myös hyvin rajallista.

Tehtäviä suorittamalla ja vihollisia tappamalla hahmot keräävät kokemusta, joka tasaisin väliajoin tuottaa hahmolle uuden kokemustason. Kokemustason kasvamisen myötä hahmon taidot lisääntyvät ja paranevat. Kaikki aloittavat pelin tasolta 1, ja tällä hetkellä tasokatto on 70, jonka jälkeen kokemusta eikä uusia kykyjä kerry.

Pelin kolme pää-asiallista elementtiä ovat hahmon kehittäminen tasolle 70, muita pelaajia vastaan taisteleminen (PVP, player vs. player) ja ”raidaus”. Kaikkien kolmen pelityylin motivoivana tekijänä tuntuu valtaosalle olevan niiden tarjoamat mahdollisuudet haalia hahmolleen parhaita mahdollisia varusteita. Vaikka peliä voi moninpelin luonteesta huolimatta pelata hyvinkin itsenäisesti ja yksin, niin yksi sen keskeisistä elementeistä on ryhmissä toimiminen sellaisten vastusten voittamiseksi, joihin ei yhdellä tai kahdella hahmolla yksin ole mitään mahdollisuuksia. Sosiaalisemmat saattavat keskittyä muiden kanssa höpisemiseen ja jättää hahmon kehittämisen taka-alalle.

Tyypillisesti ryhmille tarkoitetut haasteet on koottu luolastoiksi, joissa lymyilee tavan rivivihollisten takana joukko erilaisia pääpahiksia. Näitä pomoja (boss) voittamalla on sitten mahdollista saada hahmolleen huomattavasti normaalia parempia varusteita. Normaalit luolastot on tarkoitettu viiden hengen ryhmille, ja näiden lisäksi tasokaton saavuttaneille on tarjolla joukko erityisen vaativia luolastoja, jotka edellyttävät nykyisellään 10 tai 25 hengen ryhmiä, ns. raid ryhmiä. Nämä raidit vaativat ryhmiltä huomattavasti tavallista luolastoa enemmän osaamista, paneutumista ja varustautumista, niin oman hahmon kuin ryhmässä toimimisen sekä kunkin luolaston erityispiirteiden osalta.

Ensimmäinen hahmo

Serverin valinta

Pelin aloittajan ensimmäinen valinta oman hahmon luomiseksi ei itse asiassa liity hahmoon lainkaan. Ensimmäiseksi valitaan nimittäin serveri, jolle hahmon haluaa luoda. Tällä on enemmän merkitystä kuin ensialkuun saattaa tulla ajatelleeksikaan.

Pelaajat on jaettu noin 20 000 pelaajan ryhmiin servereille, joista jokainen pyörittää omaa versiotaan samasta maailmasta. Serverit on kuitenkin jaettu useilla eri tavoilla. Euroopassa myytävät WoW-versiot käyttävät eurooppalaisia servereitä, joissa ensimmäinen valintataso koskee käytettävää kieltä (jolla siis pelin sisältö on pelaajille esitetty; pelaajien keskenään käyttämä kieli voi toki vaihdella). Valittavissa on neljä eri kieltä, joista englanti on luultavasti useimpien käyttämä. Pelaajien kielitaito vaikuttaa siihen, minkä kielialueen palvelimilla he todennäköisesti pelaavat (elleivät englanninkielisillä). Tämä taas vaikuttaa pelissä ryhmiintymiseen, jos serverin pelaajakunnan valtaosa sattuu elämään vaikkapa kolme tuntia aiemmalla tai myöhemmällä aikavyöhykkeellä kuin itse.

Kielivalinnan jälkeen valitaan serverin tyyppi. Serverit on jaettu neljään eri tyyppiin kahden perusasetuksen kombinaatioiden mukaan: roolipeliserverit/tavalliset ja pve/pvp (player vs. environment, player vs. player). PVP-servereillä eri ryhmittymien pelaajien väliset taistelut ovat väistämättömiä, ja osa pelin luonnetta. vastaan saattaa tulla vastapuolen pelaaja, joka on huomattavasti omaa tasoa ylempänä ja käytännössä voittamaton. Mikäli tämä päättää vielä jäädä maisemiin odottelemaan, saattaa alueella tehtävien suorittaminen käydä ainakin vähäksi aikaa mahdottomaksi, ellei satu saamaan paikalle oman puolen kavereita auttamaan. Pienikin kärhämä saattaa kasvaa isoksi kähinäksi. PVE-servereillä ei pääsääntöisesti tarvitse taistella muita pelaajia vastaan ellei erityisesti halua (ja taistelun toteutuminen edellyttää, että myös toinen osapuoli sitä haluaa). Roolipeliserverien ero normaaleihin on varsin kosmeettinen: tavoitteena on ollut, että erityisesti roolipelaamisesta kiinostuneet voisivat kyseisillä servereillä keskittyä asiaan ilman muiden jatkuvaa häirintää ja roolipelimäisen ympäristön uskottavuuden rikkomista viittauksilla oikean elämään, jne. Käytännössä näitä sääntöjä ei juurikaan valvota, joten ero rajoittuu lähes pelkästään siihen, että RP-serverillä saattaa törmätä aktiivisesti roolia vetäviin pelaajiin.

Tärkein serverin valintaan vaikuttava kriteeri on kuitenkin mahdollisten tuttujen pelaaminen. Mikäli tuntee kavereita, jotka pelaavat, ja haluaisi pelata heidän kanssaan, on osattava valita se serveri, jolla kyseiset tutut pelaavat!

Ryhmittymän valinta

Kun sopiva serveri on valittu, voidaan ryhtyä luomaan varsinaista hahmoa, ja tässä ensimmäinen valinta liittyy ryhmittymän valintaan. Ryhmittymiä on kaksi: Alliance ja Horde. Kumpaankin kuuluu 5 eri rotua, ja kummallakin ryhmittymällä ovat valittavissa kaikki eri hahmoluokat, tosin kutakin luokkaa voi pelata vain tietyillä roduilla.

Jälleen on syytä tarkistaa, millä puolella tutut pelaavat, mikäli tahtoo erityisesti pelata kavereiden kanssa (tai heitä vastaan). Ryhmittymät on pyritty tekemään pelissä mahdollisimman tasaväkisiksi, joten pelillisesti kumpikaan ei anna erityistä, yksikäsitteistä etua, vaikka käytännön syistä jompi kumpi on usein yksittäisissä asioissa ”parempi” (tukikohtien sijainnit, jne). Usein kuulee vastapuolta haukuttavan, mutta omien kokemusten perusteella ihan yhtä fiksuja ja hölmöjä pelaajia löytyy kummaltakin puolelta.

Rotu ja hahmoluokka

Ryhmittymän sisällä valitaan rotu ja sen sisällä hahmoluokka. Käytännössä hahmoluokka vaikuttaa eniten pelityyliin ja omaan rooliin ryhmissä, joten hahmoluokan valintaan kannaattaa kiinnittää erityistä huomiota. Sen jälkeen voi sitten valita jonkin niistä roduista, joilla kyseistä luokkaa voi pelata (vaikka roduilla on joitakin eroja saman luokan pelaamiseen, ei niiden käytännön vaikutus ole merkittävä).

Hahmoluokkien eroista löytyy varsin kattavasti tietoa esimerkiksi www.wowwiki.com:sta. Tässä yhteydessä riittänee todeta joitakin hahmoluokkien ominaispiirteitä. Jotkin luokat ovat pääsääntöisesti lähitaisteluluokkia, joissa taistelussa mennään vihollisen lähituntumaan (melee) mättämään sitä miekalla, nuijalla, kirvellä tai muulla muotoiluvälineellä. Vastapainona näille melee-luokille ovat taikojen käyttäjät (spell casters), jotka aiheuttavat vahinkoa kauempaa.

Jotkin luokat sopivat paremmin yksin puurtamiseen, toiset taas hyötyvät useamman hengen ryhmistä, tosin kaikille luokille on pyritty löytämään sellainen opittavien taitojen osajoukko, että ne kykenisivät itsenäisesti suorittamaan pelin soolotehtävät ongelmitta. Jos kuitenkin tietää pelaavansa enemmän yksin tai ryhmissä, kannattaa hahmoluokkaa valita tämä silmälläpitäen.

Luokan valinta vaikuttaa myös siihen, mikä on pelaajan todennäköinen rooli pienryhmissä, kun vastuksena ovat tekoälyn ohjaamat hahmot. Käytännössä rooleja on kolme: tankki, tuho tai parantaja. Tankin tehtävänä on pitää vihollisten huomio ja viha itsessään, ja ottaa vastaan vahinko kuolematta siihen. Vastaavasti tuhoryhmän (dps, damage per second) tehtävänä on tehdä mahdollisimman paljon vahinkoa vastapuoleen ilman, että sen huomio siirtyy tankista heihin. Parantajat pitävät sitten tankin ja muut mahdollisesti vahinkoa kärsivät tahot hengissä parantamalla minkä ehtivät.

Jotkin hahmoluokat ovat puhtaasti keskittyneet johonkin tiettyyn ryhmän rooliin, ja toiset ns. hybridiluokat mahdollistavat roolista toiseen siirtymisen jopa kesken taistelun. Yleensä ”puhtaat” hahmoluokat ovat hybridejä helpompia aloittaa ja pelata, koska eri roolien ja kykyjen määrä on pienempi ja helpommin opittavissa ja ymmärrettävissä.

Sukupuoli, ulkonäkö ja nimi

Lopuksi hahmolleen voi valita sukupuolen, muokata sen ulkonäköä ja valita sille sopivan nimen. Näistä nimi saattaa tuottaa ongelmia, sillä pitempään käytössä olleilla servereillä ne kaikki tavalliset ja tyypilliset nimet on jo keksitty ja käytetty. Vaivannäkö kannattaa silti, sillä hahmon nimen kanssa peliä saattaa pelata vuosia. (Äskettäin peliin tuotiin mahdollisuus jäkikäteen muuttaa hahmon nimeä, mutta se lysti maksaa sitten ihan oikeaa rahaa).

Ja hommiin

Ensimmäistä kertaa hahmolla aloittaessa peli näyttää lyhyen elokuvamaisen pätkän maailmasta. Kannattaa katsoa tarkemmin, sillä se ei ole ennalta purkitettu mainos, vaan maailmassa vilistää juuri se mitä siellä sillä hetkellä siinä kohtaa liikkuu. Kohta olet osa sitä, mitä videossa vilahti. Onnea uudelle uralle!

Maailma on sen verran suuri ja monipuolinen, että ei kannata säikähtää, jos tuntuu että uutta ja opittavaa on liikaa. Kyseessä voi todella sanoa olevan maailma, joten asioiden oppiminen kestää aikaa, ja onneksi pelin ulkopuoleltakin löytyy koko joukko resursseja, joilla voi itseään sivistää silloin kun varsinainen pelaaminen ei suju, maistu tai ole mahdollista.

Aloitustehtävät ja -tasot menevät nopeasti. Tosin laukkutilan ja rahan puute ovat ikävät riesat ensimmäisten 10-20 tason ajan. Varsin nopeasti tämä kuitenkin helpottaa, ja mikäli pelissä on jo tuttuja, saattaa siltä suunnalta tulla pikaistakin helpotusta pienten laukkujen ja käteisen muodossa.

Ei kannata kuitenkaan ahnehtia, sillä kyseessä ei ole mikään parin päivän peli. Tasolle 70 pelattuna pelitunteja kertyy helposti useita satoja, ja ne ovat ihan tehotunteja eivätkä mitään maiseman ihailua ja kavereiden kanssa höpöttelyä – ne höpinätunnit tulevat sitten siihen päälle.

Sattuneista syistä peli pyrkii olemaan jonkin sortin aikasyöppö. Kaikki on saavutettavissa, kunhan vain pistää tarpeeksi aikaa tavoitteen saavuttamiseen. Osittain tästä syystä johtuen pelin luolastojen läpikäymiseen kannattaa varata aikaa useampi tunti per luolasto. Hahmon kehittämiseen tasolle 70 ei ole kuitenkaan tarpeellista käydä läpi yhtään tällaista viiden hengen luolaa, vaan tehtäviä voi suorittaa aivan omassa aikataulussaan. Niinpä puolikin tuntia silloin tällöin riittää aivan hyvin yksin etenemiseen. Karkeana arviona voi laskea, että yhden tason saavuttamiseen tarvitaan aktiivista pelaamista tunteina sen hetkinen taso jaettuna 10:llä. Toisin sanoen tason 35 hahmolla menee noin 3-4 tuntia saavuttaa seuraava taso.

Tason 20-22 tietämissä kaikki luokan keskeiset kyvyt ovat opittavissa, joten tasojen 20-30 tietämillä alkaa olla karkea käsitys siitä, mitä ja miten kyseisellä hahmoluokalla tehdään ja mitkä ovat sen vahvuuksia ja heikkouksia. Useimmilla luokilla hahmokehitystä tapahtuu merkittävämmin tasakymmenissä, joista yksi merkittävimpiä on 40, jolloin on mahdollista hankkia nopeampi kulkuväline. 60 on mainitsemisen arvoinen siinä mielessä, että se oli aiemmin tasokattona, ja siksi silloin hahmoluokan voi katsoa olevan ”kypsä”, ja omaavan kaikki ne taidot, jotka sille on alunperin suunniteltu. Toki välillä 60-70 tulee vielä jotain pientä ja kivaa lisääkin. Tasokatto 70 mahdollistaa sitten hahmokehityksen seuraavan vaiheen, jolloin keskitytään lähinnä haalimaan hahmolle mahdollisimman hyvät varusteet. Sen jälkeen voi aloittaa uraa areenataistelijana muita pelaajia vastaan maineen ja mammonan toivossa, tai siirtyä raidien ryhmäkuriin ja haasteisiin. Tai kokeilla jotakin muuta hahmoluokkaa…

Joidenkin mielestä peli alkaa tasolla 70, toisten mukaan se päättyy siihen. Itse en vielä kahden tason 70 hahmon jälkeenkään tiedä, missä se omalla kohdalla päättyy…

Lisätietoja

Verkosta löytyy runsaasti lisätietoja, artikkeleita, ynnä muuta WoW:iin liittyvää materiaalia:

• World of Warcraft
• WoWWiki
• Wowhead
• WoW Insider

Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.

Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.

Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.

http://users.skynet.be/mgueury/mozilla/

Työkalu ei vaadi sivun lähettämistä muualle eli voit tarkistaa vaikka omalla työasemallasi kehitettäviä sivuja, jotka eivät näy Internettiin.

Työkalu lisää lähdekoodin katseluun kaksi uutta paneelia. Ensimmäisessä paneelissa on luettelo kaikista virheistä. Kun napsautat virhettä luettelosta, toiseen paneeliin ilmestyy tarkempi kuvaus virheestä. Kuvauksen avulla voit korjata HTML-koodin virheettömäksi.

Itse lähdekoodin näyttävään paneeliin on lisätty rivinumerot. Virheet on lisäksi korostettu lähdekoodissa.

Tarkistus tehdään valinnaisesti joko SGML-parserilla tai Tidy-ohjelmalla tai vaikka molemmilla peräkkäin.

Tidy-ohjelman käyttö ”siivoaa” lähdekoodin, jolloin sitä on helpompi lukea. Toisaalta et enää näe, minkänäköisenä ”pukelluksena” sovellus on tulostanut HTML-koodin.

Itse yritän aina luoda mahdollisimman helppolukuista HTML-koodia myös PHP-ohjelmista, joten tämän tarkistamiseksi Tidy pitää kytkeä pois päältä. Luultavasti jatkossa teen k.o. tarkistuksen jollain toisella selaimella, joka ei siivoa koodia. Tai onnistuuhan se UNIXissa urlget- tai wget-ohjelmalla.

Olen jo kuitenkin pitempään seuraillut digitaalisten kuvakehysten valikoimaa ja odotellut/toivonut, että olohuoneeseen löytyisi sopivan kokoinen, näköinen ja hintainen laite. Vaikka 7″ onkin hiukan pieni ja reilut 200 euroa ihan liikaa, niin Philipsin Digital Picture Frame pääsi silti kotikokeiluun.

Saatavuus

Äkkiseltään olisi voinut kuvitella, että digikameroiden räjähdysmäisen yleistymisen myötä tämän tyyppisille kuvakehyksille olisi kysyntää. Litteiden näyttöjen ja televisioiden yleistymisen myötä voisi myös luulla, että 10″ LCD-näyttö ei maksaisi enää juuri mitään. Ilmeisesti näin ei kuitenkaan ole.

Vaikka Philipsin WWW-sivut mainostavat jälleenmyyjiä, niin yhdessäkään mainittujen ketjujen liikkeessä, johon soitin tai poikkesin, ei tiedetty tuotetta, sen hintaa tai saatavuutta. Yhdessä liikkeessä luvattiin ottaa selvää ja soittaa kun tiedetään, mutta ei ainakaan vielä kolmen viikon jälkeen ole kuulunut mitään. Onkohan tuota tarkoituskaan myydä, kun edes tuotteen tietävä ja sen haluava ei sitä tahdo saada? Onneksi laite kuuluu Verkkokaupan valikoimiin, ja tilaustuotteenakin se saapui alle viikossa.

Ulkonäkö

Kehys on varsin tyylikäs ja tuo mieleen Applen pelkistetyt vaaleat tuotteet. Moderni muotoilu ei ehkä istu vanhempaan tyylikotiin, mutta meillä se ei tuottanut ongelmia.

Kehyksen tuki on kohtalaisen painava, ja estää siten sen kaatumista eteen päin. Ohjeen mukaan asennettuna jalka jää sen verran ylös, että kehys on lievästi taakse kallistunut. Itse käänsin jalan kuitenkin eri suuntaan, ja näin kehys asettui lähes pystysuoraan, joka sopii nykyiselle sijoituspaikalle (korkealla) paremmin. Kaatumisriski on nyt tietysti suurempi. Oikeassa asennossaan jalka toimii tukena sekä kehyksen vaaka- että pystyasennossa.

Seinä-asennusta kehys ei tue (eli ripustuskiinnitys on kehiteltävä itse, jos niin haluaa). Laitteen oma akku ei myöskään riitä kovin kauaa (en kokeillut, mutta manuaali puhui tunnista), joten musta verkkojohto kehyksestä roikkumassa ei ehkä näytä vaalealla seinällä kovin hyvältä. Kehys on reilun tuuman paksuinen, joten sen puolesta seinä-asennuskin saattaisi toimia.

Toiminta

Laitteen käyttöpainikkeet on sijoitettu kehyksen taakse yläreunaan. Jostain syystä en meinannut millään keksiä mikä nappula tekee mitäkin, kunnes tajusin, että toimintoja kuvaavat ikonit piirretään näytön yläreunaan tilanteen mukaan. Onneksi nappuloita ei normaalissa käytössä tarvita, vaikka näppäily kohtuullisen helposti sujuukin.

Muistikorttipaikat on sijoitettu taakse alareunaan eikä ainakaan CF-kortin osalta ole ollut ongelmia. Sen enempää verkkojohto kuin tukijalkakaan eivät estä kortin asennusta tai poistoa.

Laite osaa toistaa JPEG-kuvia joko asennetulta muistikortilta tai kuvat voi kopioida laitteen omaan muistiin. Itse en ole muistiin puuttunut, vaan kuvat toistuvat suoraan muistikortilta. Kuvat voisi kaiketi kopioida muistiin myös suoraan PC:ltä USB-liitännän kautta, mutta tätä en kokeillut. Joidenkin verkosta löytyvien käyttökokemusten perusteella PC-siirrossa laite saattaa jumittua täysin (mikäli kuvia siirretään kerralla useampia) eikä tokene kuin käyttämällä huollossa!

Manuaali ei asiaa juurikaan mainitse, mutta verkosta ja osittain dokumentaatiosta olen antanut itseni ymmärtää, että muistikortilla kuvat on sijoitettava DCF-yhteensopivaan tiedostorakenteeseen. Käytännössä kuvien on siis oltava muotoa /DCIM/123ABCDE/ABCD1234.JPG, missä ABCDE:n edessä olevan numeron on oltava väliltä 100..999.

Itse noudatin DCF-speksin mukaista nimeämiskäytäntöä eikä ongelmia esiintynyt. Voi olla, että uudemmissa laitteen firmware-versioissa tuosta hölmöstä vaatimuksesta on luovuttu, sillä kuluttajan ei mielestäni tarvitsisi osata etsiä määritystä verkosta, ja vieläpä ymmärtää lukea sitä oikein.

Näyttöasetukset

Kuvia voi selailla näytöltä käsin toimintanäppäimillä, tai näytölle voi jättää sen lempparikuvan aivan kuten tavallisessakin kuvakehyksessä. Digitaalisen kehyksen etu on kuitenkin siinä, että sisältöä voidaan automatisoida ja muuttaa. Niinpä pää-asiallinen näyttömuoto lienee ”slide show”, jossa kuvat vaihtuvat säännöllisin väliajoin.

Kuvien vaihtovälin voi määritellä noin 10 sekunista vuorokauteen ennalta määritellystä listasta, joten haluamastaan intervallista saattaa joutua tinkimään lähimpään tarjottuun. Kuvan vaihtoon on myös tarjolla joukko erilaisia siirtymäefektejä, joista vapaasti valittavia on vain muutama. Satunnaisvalintoja on käytössä useampia. Kuvaesityksen kuvien järjestyksen voi valita halutuksi, tai kuvat voidaan esittää satunnaisessa järjestyksessä.

Näytön kirkkauden määrittämiseen on viisi kirkkaustasoa, ja laitteessa on myös sisäinen kello, jonka perusteella se voi vaihtaa kirkkauden aamu-kuuden ja ilta-kuuden välillä (eikä tätä aikaväliä voi säätää muuten kuin säätämällä laitteen kellon halutun verran pieleen). Kehyksen voi myös ajastaa käynnistymään joka päivä tiettyyn aikaan sekä sammumaan vastaavasti haluttuna aikana. Nämä asetukset voi tehdä minuutin tarkkuudella. Käytössä laite on viileä ja äänetön, joten niiden vuoksi sitä ei tarvitse yöksi sammuttaa.

Käytössä

Kehyksen LCD-näytön katselukulma on dokumentaation perusteella 170 astetta sekä vaaka- että pystysuunnassa. Käytännössä itseäni miellyttävä kulma on ehkä reilut 120 astetta, mutta tämä koskee printtejäkin, joten siinä suhteessa LCD-näyttö ei rajoita ainakaan omaa katselua.

Näytölle sopivien kuvien valintaan piti käyttää muutama kokeilukierros, sillä jotkin kuvat toimivat näytössä paremmin ja jotkin huonommin. Tummat sävyt häviävät helposti mustaksi, ja heikon kontrastin kuvat jäävät haaleiksi eivätkä yksityiskohdat erotu. Toisaalta, sopivilla kuvilla kontrasti tuntuu hiukan lisääntyvän.

Liian yksityiskohtaiset kuvat eivät vielä 7″ näytöllä erotu edukseen. Jos kuva toimii tietokoneen ruudulla pienenä versiona, niin se luultavasti kelpaa kehykseenkin. Vaaka- ja pystykuvien osalta päädyin ratkaisuun, jossa kaikki kuvat ovat (ainakin toistaiseksi) vaakamuodossa.

Kaikki kehykselle siirretyt kuvat ovat olleet joko 1024×768 tai 1024×683 resoluutiolla. Koemielessä katseltu 800×800 kuva toistui keskitettynä mustin ”surureunoin”. En pitänyt niistä, joten tyydyin keräämään noita 4:3 tai 3:2 kuvasuhteen otoksia.

Kehyksen kuva on mainio. Taustavalaistuna heijastukset eivät häiritse, ja kuva näkyy hyvin ainakin meidän vaihtelevassa valaistuksessa (näytön kirkkaus on säädetty puoliväliin).

Säädin kehyksen heräämään aamulla yhdeksältä ja sulkeutumaan illalla yhdeksältä. Näin se on käytössä vain todennäköisenä katseluaikana, eikä muulloin kuluta virtaa, tuota lämpöä tai kuluta komponentteja.

Kuvien vaihtoväliä piti hiukan arpoa. Toisaalta en halunnut huomion kiinnittävää valoshowta, mutta toisaalta en myöskään halunnut paperin sähköistä korviketta. Päädyin lopulta 4h väleihin, joka näyttää siis kolme kuvaa päivässä. Kehyksessä esiintyy vaihtelua, mutta se ei häiritse muuta toimintaa. CF-kortillekaan ei tulee jatkuvaa käyttöä, ja sen rajallinen elinikä riittänee pitemmälle kuin näyttö.

Vaikka maailmalta alkaa saada jo huomattavastikin monipuolisempia kehyksiä, niin olen Philipsiin tyytyväinen. Olisi sen varmaan voinut hankkia jo aiemminkin. Ja kuten monet muutkin laitteen hankkineet, niin luultavasti itsekin hankin vielä toisen kappaleen lahjaksi äidille; valmiiksi asennettuna ja säännöllisesti päivittyvillä CF-korteilla on mukava piristää ja samalla kertoa kuvallisesti jälkikasvun toilailuista.

Itse laite on näppärän kokoinen ja näköinen. Näyttö on riittävän suuri retkeilykäyttöön. Kumimainen pinta auttaa pitämään laitteen tukevasti kädessä ja kerää taskussa tai laukussa suuren määrän pölyä ja nöyhtää. Erilaisia näyttöjä on riittävästi niin että tilanteen mukaan voi valita haluaako nähdä karttaa vai kompassia, tai pelkkiä tietoja, isolla tai pienellä fontilla. Muistikortille (SD micro) tallennettavat kartat eivät rajoita laitteessa yhtä aikaa olevien karttapohjien määrää lainkaan samaan tahtiin kuin sisäinen muisti.

Laitteen runsaista ominaisuuksista eniten olen käyttänyt:

• pisteiden merkintä kartalle (sekä etukäteen etsimällä, että ”merkkaanpa tähän mihin parkkeerasin niin löydän ainakin takaisin”)

• navigointi annettuun pisteeseen (kompassinäytöllä on selkeä nuoli osoittamaan minne päin pitäisi mennä)

• kuljettujen reittien piirto

Laitteeseen kuuluu mukaan pohjakartta, jossa on päätiet ja kaupungit. Maantieteellisesti laajat kaupungit on satunnaisen tuntuisesti pilkottu kaupunginosiin, joita sitten on mätkitty kaupungin keskustan ympärille. Teiden määrä on sen verran olematon, että kaupunkisuunnistamiseen karttapohjan kanssa ei kannata ryhtyä. Kuitenkin maata kuvaavalle vaaleankeltaiselle läntille voi hyvin sijoitella itselleen tärkeät kohteet ja navigoida niitä kohti kompassin avulla. Ostetut kartat muuttavat laitetta merkittävästi. Rakennukset on piirretty kartoille ja pienetkin kadunpätkät löytyvät nimineen kaikkineen. Karttaa voi käyttää apuna löytämään perille, mutta käskettäessä laitteen navigoida paikasta A paikkaan B se ei teitä pitkin vaivaudu liikkumaan vaan valitsee kätevämmän linnuntien. eTrex Legend Cx ei olekaan mikään autonavigaattori. Retkeilijälle linnuntie ja kompassinäyttö ovat kätevät apuvälineet. Autoillessa näytön pienuus ja tietä pitkin navigoinnin puute häiritsee erityisesti yksin liikkuessa. Kartturin apuvälineenä eTrex Legend Cx toimii kuitenkin varsin hyvin, varsinkin jos matkareitille ripottelee sopivasti välietappeja parantamaan reitin pituuden arviointia ja näyttämään selkeästi risteykset, joista pitää kääntyä.

Harmillisesti karttoihin saa kuitenkin hupenemaan pienen omaisuuden, jos haluaa koko Suomen kattaa. No, tänä vuonna retkeily pitää rajoittaa sille alueelle minkä kartat on jo raskinut ostaa.