Biitsi

Eilinen päivä oli täynnä kulttuurielämyksiä: nelihenkinen seurueemme nautti ensin Retretin taiteesta ja sen jälkeen suuntasimme Savonlinnaan oopperajuhlille kuuntelemaan Aulis Sallisen Ratsumiestä.

Tänä kesänä kulttuuripuoli oli jäänyt lähinnä Dublinin nähtävyyksien ihmettelyyn sekä upeaan Riverdance-esitykseen. Riverdancen pelkäsin olevan pelkkää ”teputusta”, jota ei voi katsoa naama peruslukemilla, mutta se olikin taidokkaasti rakennettu erilaisista musiikki- ja tanssipätkistä. En kyllä edelleenkään osaa kuin ihmetellä, miten jonkun jalat voivat käydä niin nopeasti. Ehkä tuo on jotain sellaista, mitä irlantilaiset imevät jo äidinmaidosta?

Niinpä aamulla suuntasimme ensimmäisenä Punkaharjulle Retrettiin. Ensimmäisessä näyttelyssä luolastossa oli erilaisia valoteoksia- ja ääniteoksia. Heti portaiden alapäässä ensimmäinen ajatus oli vain, että apurahat ovat tainneet mennä johonkin muuhun kuin taiteen tekemiseen. Muutamaa värillistä valolaatikkoa kun oli vaikeaa nimittää taiteeksi. Onneksi näyttelyä eteenpäin mennessä teoksista alkoi löytyä ideoita ja oivalluksia. Kuitenkin väistämättä ilmassa leijui kysymys, kuka määrittelee mikä on taidetta ja mikä ei. Jos puiseen kaivonkanteen on liimattu kappale tai pari, onko se taidetta? Tai muutama liikkuva peili ja valon lähde, jotka muodostavat erilaisia valon säteitä. Taidetta vai puhdasta fysiikkaa?

Päänäyttelynä oli melkoinen kokoelma Pekka Halosen öljyväritöitä. Halonen tuntui olevan valojen ja varjojen sekä yksityiskohtien kanssa mestari ja pidin eteenkin hänen aikaisemmista töistään. Joka toinen taulu tuntui kuitenkin siltä, kuin kaikki Suomen harrastelijat olisivat yrittäneet kopioida aihetta vuosikausia, mikä hiukan häiritsi täydellistä nautintoa.

Viimeisen salin grafiikkatöiden kohdalla oli jo jonkinlainen visuaalinen ähky, joten katsoimme nämä vain pikaisesti läpi. Täplien määrästä taulujen vieressä pystyi kuitenkin päättelemään, että moni oli jaksanut katsoa nämäkin teokset intensiivisesti läpi.

Pienen välipalan jälkeen jatkoimme kulttuuripäivää oopperajuhlien ohjelmalla. Sallisen Ratsumiestä oli kehuttu kovasti eri tiedotusvälineissä ja sen vuoksi odotukset olivat korkealla. Ensimmäinen ja toinen näytös olivat melkoisen hidassoutuisia ja raskaita seurata. Itsekin huomasin vilkuilevani kelloa vähän turhan usein, vaikka laulajien suoritukset olivatkin upeita ja intensiivisiä. Musiikki oli yllättävän melodista. Emme päässeet yhteisymmärrykseen siitä, johtuiko koko ensimmäisen puoliskon selvästi tuntuva hidastempoisuus musiikista vai ohjauksesta. Ehkä molemmista?

Väliajan jälkeen kolmannessa näytöksessä tapahtumat eivät oikein tunnu liittyvän toisiinsa lainkaan. Ampumakohtauksen jälkeen ooppera yhtäkkiä loppuu ja katselemme hämmästyneinä toisiamme, että tässäkö se nyt oli. Ainakin näin amatöörinä tarinassa ei tuntunut olevan paljoakaan järkeä. Tuntuu, kuin olisi lukenut kirjasta vain joka toisen kappaleen ja jotain oleellista olisi jäänyt ymmärtämättä.

Kaiken kaikkiaan päivä oli mieleenjäävä. Retrettiä voisi hyvinkin suositella, jos siellä perusjärjestelyt sujuisivat paremmin. Lipunmyyntitiloissa ja kahvilassa oli hurja meteli, rahastus kahvilassa ei ottanut sujuakseen ja henkilökunta poukkoili ja törmäili asiakkaisiin vähän väliä. Kun vielä ensimmäisen luolan teokset olivat vähän mitä sattuu, niin meinasin kääntyä takaisin. Onneksi en kuitenkaan näin tehnyt.

Oopperajuhlia sen sijaan voi suositella. Sallista tuskin menen ihan heti uudelleen kuuntelemaan, mutta joku helpompi, vaikka Puccini, Mozart tai Verdi ensi kesälle voisi olla erittäin varteenotettava. Linna ympäristönä oli miellyttävä ja ihmispaljoudesta huolimatta järjestelyt tuntuivat toimivan vallan hyvin.

Muuten, jos henkilökunnan rintapielessä olevassa lapussa on vain ruotsin ja englannin lippu, puhuvatko he silloin vain ruotsia ja englantia? No eivät tietenkään. Syystä tai toisesta myös suomen kieli ainakin tässä tapauksessa tuntui sujuvan vallan mallikkaasti. Loogista. 🙂

Voit seurata tämän artikkelin vastauksia RSS 2.0 -virran avulla. Uusia vastauksia ja seurantailmoituksia ei voi lähettää.