Veljeni kysyi mielipidettäni siitä, kannattaisiko hankkia e-kirjanlukija vai tablettitietokone. Lyhyt vastaus lienee, että jos on valittava yksi laite, niin olkoon se tablettitietokone.
Minulla on sekä Kindle että iPad. Itse asiassa molempia on kaksi, sillä kumpaakin on tullut jo kertaalleen päivitettyä. – jatkuu »
Sain Samsung Galaxy S:n jouluna, joten sillä on tässä kisassa pieni, mutta merkittävä etumatka. Ehdin kätevästi oppia tekemään asioita niin, kuin ne Androidissa tehdään, joten iPhonen helppokäyttöisyys saa siitä muutaman ansaitsemattoman kolauksen. Esimerkiksi Androidissani näppäimistön kieli vaihdetaan kätevästi painamalla pitkään q-näppäintä. Etsin kovasti näppäimistöstä sitä, mistä kieli vaihdettaisiin ääkkösiä tukevaksi. Lopulta tajusin sitten mennä ”Settings” alle etsimään ja sieltähän niitä näppiksiä voi valita. Sen jälkeen näppiksen maapallosta saa juuri ne käyttöön lisäämänsä vaihtoehdot. Siinä kohtaa kätevämpää kuin Androidilla.
Mutta palataanpa takaisin alkuun. – jatkuu »
Vaikka syksy jo kolkuttelee ovella, päätin vielä ryhdistäytyä ja kokeilla miltä Vibram FiveFingerit tuntuvat lenkkeillessä. Kävellyt niillä olen kyllä useammankin kilometrin, mutta en juossut aiemmin. Paljain jaloin juoksemista kokeilleet pääsääntöisesti kehuvat, mutta on niitä varoituksiakin pitkä rivi tarjolla asiaan syventyessä. – jatkuu »
Kesälomalorvinnan lähestyessä loppuaan selvittelin miten kuntoilusta voisi pitää kirjaa.
Askelmittari on edelleen pääsääntöisesti taskussa mukana, siitä saa jotain arviota liikunnan määrästä. Se kuitenkin niputtaa iloisesti aerobiset askeleet samaan, oli sitten kyseessä juoksulenkki tai juna-asemalle kävely, joten ylimääräistä vaivaa pitää nähdä kerätäkseen nimenomaan lenkillä tehdyt askeleet johonkin tilastoon.
GPS:ni on jo senverran vanha, että parempaakin on tarjolla. Satelliittien lukon saanti kestää senverran kauan, että aamulla ei juuri innosta pyöriä rinkiä odottamassa, tai vaihtoehtoisesti hukata ensimmäiset viisi minuuttia lenkistä. Lisäksi epätarkkuus häiritsee. Toki juoksin kahtasataa kilometriä tunnissa ensimmäisen korttelin ympäri. Siitä sitten saadaankin tosi kätevästi paikkansa pitävä keskinopeus. Nämä asiat on toki korjattu uusiin malleihin, mutta en usko, että haluiaisin mitään kädessä pideltävää laitetta, vähintään taskusta tai ranteesta sen pitäisi toimia. Rannekellomalleissa hinta pöyristytti sen verran, että tällä kierroksella lähdin etsimään muita vaihtoehtoja.
Sykemittari toki kertoo lenkistä paljon. Suunnon T6:een olen ollut tyytyväinen, mutta sitä kokeillessani huomasin, ettei sitä enää saanut herätetyksi henkiin edes uudella patterilla. Suunto tarjoaisi myös uutta palvelua, mutta luultavaa on, etten jaksa innostua ostamaan uutta sykemittaria (senverran epämukava semmoinen on liikkuessa pitää kuitenkin).
Päädyin sitten matalan budjetin ratkaisuun ja ostin Nike+ lisäpalikan iPodiini. Perusteluna on lähinnä hinnan lisäksi se, että iPod on luonteva lenkkikaveri: siinähän voi samalla kuunnella musiikkiakin sitten. Isoin kynnys oli kenkään tuleva anturi, mutta olinkin uusien lenkkareiden tarpeessa. Niken webbisivusto on ilmeisen tyypillinen yhteisöihmisten kokoontumispaikka, hyvine ja huonoine puolineen. Olen sinne kuitenkin lenkkini siirtänyt kerätäkseni kokemuksia ja näkemyksiä seuraavan vastaavan palvelun valintaa varten.
Mitä sitten haluaisin mittailla lenkistäni? Pituus ja aika ovat minimitarpeet. Jos annetaan nälän vapaasti kasvaa syödessä, niin haluaisin reitin kartalle ja maaston korkeuserot. Sää olisi kiva lisä. Ja paikka johon voisi näpyttää fiilikset tai muut kommentit lisäisi muistiinpanojen mielekkyyttä myöhemmässä käytössä, kun vaikka vertaa tuloksiaan aiempiin saavutuksiin samoilla reiteillä. Yhteisöllisyys on minulle sivuseikka: en kilpaile kenenkään kanssa naamakirjassa lenkkien pituudessa tai leveydessä.
Kunhan saan sopivan kännykän hommatuksi, niin mielenkiintoisilta pintapuolisesti vaikuttivat ainakin http://www.endomondo.com/ ja http://runkeeper.com/
http://www.abvio.com/runmeter/ mainosti toimivansa vainiPhonella. iPhoneen en ole satsaamassa, joten tämä jää sen takia huomiotta. iPhonessa toki toimisi Nike+, mutta se ei riitä siirtämään iPhonea toivomuslistalla yhtään ylemmäs.
http://foursquare.com/ ja http://www.heiaheia.com eivät sovi omaan tyyliini: ei valtavasti kiinnosta puolen maailman saavutukset ekan entryn tai sadan kommentin tiimoilta.
Olen lueskellut tässä itseäni kehittäessä monia elämänhallintablogeja. Yleensä ennemmin tai myöhemmin tympäännyn niihin. Miksi ne kaikki käskevät minun tehdä asioita, jotka eivät sovi minun elämäntilanteeseeni ollenkaan? Selitys on varsin yksinkertainen. http://donmilleris.com/2010/08/26/why-the-bible-is-a-terrible-book-for-americans/ toteaa, että amerikkalaisia ei niinkään kiinnosta se miksi, vaan asiat pitää tehdä helpoiksi ”tee näin” -ohjeiksi. Minua taas enemmän kiinnostaa nimenomaan se miksi jotain kannattaisi tehdä ja miten minä sitten voisin parhaiten soveltaa tätä omassa ympäristössäni.
Ehkä kokonainen blogi, joka repii mallinsa vanhoista viisaista ajatuksista ja tekee niistä elämänohjeita tällä mallilla, ei tosiaankaan ole minun juttuni. Pyrinkin muuntamaan säännön kuuloiset toimintaohjeet takaisin elämänviisauksiksi, joista sitten voi ammentaa kulloiseenkin tilanteeseensa sopivia tekoja. Saa nähdä, ties vaikka kirjoittelisin tänne jotain elämästä oppimaani, ennemmin tai myöhemmin.
Ehkä pohjimmiltani olen edelleen se lapsi, joka sai vanhempansa hermoromahduksen partaalle kysymällä jatkuvasti ”miksi?”. Jokohan olisi aika pyrkiä etsimään niitä vastauksia?
Tässä kuvailen, miten kotikoneeseen rakennetaan varmuuskopiojärjestelmä, jolla se voidaan helposti palauttaa tunnettuun, toimivaan tilanteeseen ongelman ilmetessä. Varmuuskopiojärjestelmäni kattaa manuaalisesti otettuja varmuuskopioita C-levyosiosta, ja automaattisesti tehtäviä varmuuskopioita omista tiedostoista. – jatkuu »
World of Warcraft kasvattaa yhä pelaajakuntaansa, joten luultavasti tänäkin jouluna joku sai sen lahjaksi, tai päätti kokeilla peliä muuten vain. Koska kyseessä on varsin laaja ja monipuolinen virtuaaliympäristö, saattaa joukko vinkkejä aloittelijalle olla paikallaan.
Itse aloitin pelin reilu vuosi sitten, ja toistaiseksi intoa ja tekemistä on vielä riittänyt. Joillekin riittää kertakokeilu, toisilla kolme vuotta ei ole vielä ollut tarpeeksi. – jatkuu »
Joskus reaalielämää haluaa paeta hetkellisesti. Kirjat, elokuvat ja telkkari tarjoavat mahdollisuuden todellisuuspakoon, mutta mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin on varsin rajattu. Oman ”leffansa” voi ohjata vaikkapa tietokone- tai konsolipelin parissa. Valmista juonenkulkua vain tuppaa olemaan vähän liikaakin, ja juoni päättyy väistämättä joskus. Ehkä hienoon loppufinaaliin, tai totaaliseen juuttumiseen mahdottoman tehtävän edessä ja luovuttamiseen. Entä jos haluaisikin esittää osaa kokonaisessa sarjassa jaksoja muuta ”elämää”, olla sankari tai sankaritar ja taistella vihollisia vastaan? Tähän tarjoaa mahdollisuuden MORPG, peli, jota pelaa joukkio muitakin ihmisiä. Pelistä riippuen mahdollisuudet erilaisiin juonikuvioihin ja toimintoihin voivat olla kovinkin erilaiset. Suurin osa peleistä lienee seikkailupainotteista juonta toteuttavia, todellista kauniitjarohkeat-saippuaoopperaa ei mikään alusta sellaisenaan tue ja tarjoa, ehkä SecondLife saattaisi olla sinnepäin, en tiedä.
Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.
Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.
Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.
Löysin näppärän uuden työkalun HTML-koodin tarkistamiseksi suoraan Firefoxissa:
Työkalu ei vaadi sivun lähettämistä muualle eli voit tarkistaa vaikka omalla työasemallasi kehitettäviä sivuja, jotka eivät näy Internettiin.
Työkalu lisää lähdekoodin katseluun kaksi uutta paneelia. Ensimmäisessä paneelissa on luettelo kaikista virheistä. Kun napsautat virhettä luettelosta, toiseen paneeliin ilmestyy tarkempi kuvaus virheestä. Kuvauksen avulla voit korjata HTML-koodin virheettömäksi.
Itse lähdekoodin näyttävään paneeliin on lisätty rivinumerot. Virheet on lisäksi korostettu lähdekoodissa.
Tarkistus tehdään valinnaisesti joko SGML-parserilla tai Tidy-ohjelmalla tai vaikka molemmilla peräkkäin.
Tidy-ohjelman käyttö ”siivoaa” lähdekoodin, jolloin sitä on helpompi lukea. Toisaalta et enää näe, minkänäköisenä ”pukelluksena” sovellus on tulostanut HTML-koodin.
Itse yritän aina luoda mahdollisimman helppolukuista HTML-koodia myös PHP-ohjelmista, joten tämän tarkistamiseksi Tidy pitää kytkeä pois päältä. Luultavasti jatkossa teen k.o. tarkistuksen jollain toisella selaimella, joka ei siivoa koodia. Tai onnistuuhan se UNIXissa urlget- tai wget-ohjelmalla.
Digikameran hankkimisen jälkeen kuvia on otettu huomattavia määriä, ja satunnaisesti niistä on jopa jokunen onnistunutkin. Parhaista otoksista koottiin seinälle A4-kokoiset printit, mutta sitten laiskuus yllätti, eikä niitä olekaan jaksettu vaihdella alkuperäisen idean mukaisesti. Seinälle jämähti ”pysyvä” kuuden kuvan näyttely ensimmäisistä kokeiluista.
Olen jo kuitenkin pitempään seuraillut digitaalisten kuvakehysten valikoimaa ja odotellut/toivonut, että olohuoneeseen löytyisi sopivan kokoinen, näköinen ja hintainen laite. Vaikka 7″ onkin hiukan pieni ja reilut 200 euroa ihan liikaa, niin Philipsin Digital Picture Frame pääsi silti kotikokeiluun. – jatkuu »