Biitsi

Joskus reaalielämää haluaa paeta hetkellisesti. Kirjat, elokuvat ja telkkari tarjoavat mahdollisuuden todellisuuspakoon, mutta mahdollisuus vaikuttaa tapahtumiin on varsin rajattu.
Oman "leffansa" voi ohjata vaikkapa tietokone- tai konsolipelin parissa. Valmista juonenkulkua
vain tuppaa olemaan vähän liikaakin, ja juoni päättyy väistämättä joskus. Ehkä hienoon loppufinaaliin, tai totaaliseen juuttumiseen mahdottoman tehtävän edessä ja luovuttamiseen.
Entä jos haluaisikin esittää osaa kokonaisessa sarjassa jaksoja muuta "elämää", olla sankari tai sankaritar ja taistella vihollisia vastaan? Tähän tarjoaa mahdollisuuden MORPG, peli, jota pelaa joukkio muitakin ihmisiä. Pelistä riippuen mahdollisuudet erilaisiin juonikuvioihin ja toimintoihin voivat olla kovinkin erilaiset. Suurin osa peleistä lienee seikkailupainotteista juonta toteuttavia, todellista kauniitjarohkeat-saippuaoopperaa ei mikään alusta sellaisenaan tue ja tarjoa, ehkä SecondLife saattaisi olla sinnepäin, en tiedä.

Omalle todellisuuspakosarjalleni on alustan tarjonnut World of Warcraft. Siellä olen seikkaillut sekä uljaan ritarittaren, että pahan velhon hahmossa. Peliin on kuulunut niin tehtävien ratkaisua kuin muiden pelaajien kanssa juttelua. Eikä pahanlaatuiseltakaan draamalta olla vältytty, kun monilla tuntuu olevan sellainen käsitys, että anonyyminä pelihahmona voi tehdä mitä huvittaa ja olla millainen huvittaa. Ryhmissä sitten tyhmyys tiivistyy tavalla tai toisella ja joskus pelihahmojen keskinäiset kiistelyt kuulostavat ihan pävän saippuasarjasta repäistyiltä otteilta.

Jokin sinne fantasiamaailmaan kuitenkin vetää. Ehkä kylmä ja pimeä vuodenaika. Ehkä se mahdollisuus saada olla sitä, mitä tässä elämässä ei ole. Ehkä tietty asioiden saavuttaminen, jota reaalielämässä ei kovin usein pääse kokemaan. Ehkä se, että sekin maailma kulkee koko ajan eteenpäin, vaikka en olisikaan mukana. Kumpi sitten on merkittävämpää: päästä kokemaan kaikki fantasiamaailman tapahtumat jäämättä paitsi mistään, vai päästä kokemaan kaikki tämän elämän tapahtumat jäämättä paitsi mistään. Edes siitä, kun pitää lähteä aamuvarhaisella töihin, vaikka auringon nousu on vielä vain kaukaiselta tuntuva ajatus. Tai siitä, että pyykkivuori on taas kasvanut yli korin reunan. Tai roskien viennistä. Tosielämäkin tarjoaa uurastamisen vastapainoksi pieniä ilon pilkahduksia, niitä jotka jäävät väliin, jos siinä ei ole täysillä mukana.

Näillä mietteillä aloitan WoWista kirjoittelun, jota saattaa tulla enemmänkin, tai ehkä ei. Olen yli vuoden ajan pelannut WoWia enemmän tai vähemmän aktiivisesti. Viime ajat olen vähennellyt virtuaalielämään pakenemista ja yrittänyt aktiivisemmin löytää niitä ilon pilkahduksia reaalielämästäkin.