Teräsbetonia
Jokin aika sitten tuli hankittua uutta kotimaista raskaampaa rokkia: Teräsbetonin tuore esikoislevy. Musiikissa ei ole ihmeempää vikaa, ja laulajakin on harvinaisen osaava kaveri, mutta pitikö niistä biiseistä sitten tehdä sellaisia Kieku ja Kaiku laulaa progeheviä? No, ainakin on omintakeista. Joku väitti että kyseessä olisi parin vitsin päälle rakennettu konsepti, eikä ole kovinkaan vaikeaa sitä uskoa. Harmi että lahjoja on haaskattu moiseen kertakäyttöviihteeseen. Lordi sentään kestää kuuntelua.
Ei tuota tönkköjoikaa kovin montaa kertaa kuuntele, mutta kun ammattitaito riittäisi vaikka mihin, niin jäänen odottelemaan jatkoa…
Teräsbetoni, aivan loistavaa! Harvoin kunnon parodiasta on saatu noin asenteisiin iskevää ilman, että se alkaisi nopeasti ärsyttää. Kaikki kunnon hevikliseet löytyy, mutta juuri ne tekevät Teräsbetonista sellaista musiikkia, mistä tulee hyvä fiilis. 🙂
Musiikilla on kyllä hurja vaikutus elämään. Noinkohan olisi suomalaisille hyväksi kuunnella jotain muuta kuin Jonna ”mä jaksan vaan ruikuttaa” Tervomaan tai Anssi ”*ttu mä tapan itteni” Kelan kaltaisia itsesäälissä kieriskeleviä loilotuksia. Tällä suomalaisella ainakin mieliala nousee taivaisiin vaikkapa sambalevyn soidessa kun voi haaveilla auringosta ja Elämästä.
Teräsbetonin musiikki ja teksti toimii, mutta sitä laulutyyliä en kestä. Ilmeisesti se kuitenkin osuu kokonaisuutena aika monen hermoon positiivisella tavalla, kun siitä niin paljon kehuja kuulee.
En vieläkään ymmärrä miksi Anssi Kelan biisit muka ovat itsetuhoisia ruikutuksia. En ole koskaan niistä sitä löytänyt. Totta on, että niissä ei onni ole potkinut, mutta minusta niistä kuultaa selviytyminen ja toivo paremmasta.
Nimenomaan suurin osa muiden teksteistä on joko onnea ja autuutta tai sitä kurjuudessa rypemistä. Kelan tekstit eivät minun korvissani osu kumpaankaan kategoriaan, ja puoltavat jo siksi paikkaansa. Aikuisten oikeassa elämässä vaikeuksien jälkeen ei saa prinsessaa eikä puolta valtakuntaa, kuten ei saa Kelan teksteissäkään. Se on kuitenkin arkirealismia myönteisellä tavalla, ei inhorealismia. Niinpä siitä tuleekin minulle ihan hyvä mieli.
Minulle musiikki on ensisijaisesti fiilistä. Jos laulajan ääni tai laulutapa ärsyttää, niin ei sitä sanomaakaan jaksa alkaa etsiä. Kuunnella ei viitsi. Tosin sellaistakin musiikkia on, joka vaatii pari kuuntelukertaa kolahtaakseen (esimerkiksi Zen Cafe).
Kymmenen kärjessä -kappalelistallani ei Anssi Kelaa näy. Teräsbetonikaan ei noussut suosikkien joukkoon, vaan jäi lähinnä sinne harmaaseen massaan, joita voi joskus kuunnella toisenkin kerran, mutta jos ei, niin ei jää kaipaamaan. Kärkisijoilta löytyy muun muassa Alan Parson’s Project, Chris Rea, Mark Knopfler ja Kemopetrol. Mitäpä se minua hetkauttaa, jos jonkun muun mielestä lällyä tai ruikutusta.
Musiikkikokemuksiani rikastuttaa kuitenkin valtavasti kuulla muiden mielipiteitä ja kokeilla uusia artsisteja ja kappaleita. Koskaan ei tiedä mistä ja milloin löytää uuden suosikin!
Pääsinpäs lopultakin koekuuntelemaan Teräsbetonia. Ensimmäisellä yrittämällä ei maistunut — pitkän työpäivän päätteeksi on kuunneltava jotakin paljon paljon rennompaa.
Toinen yritys matkalla töihin toimi paremmin. En kerta kaikkiaan voinut olla hymyilemättä, kun luureista kuului Orjatar! Kuule käskyni! Mieleen tulee lähinnä jokin viikingin ja roomalaisen sekoitus musiikin ja laulutyylin mahtipontisuuden takia, mutta suomenkielisen laulun ansiosta lopputuloksena oli huvittava ristiriita. Norjankielinen laulu olisi ehkä mennyt paremmin peruslukemilla, mutta oikeastihan tuommoista voi laulaa lähinnä vain saksaksi tai jollain muulla murisevalla kielellä.
Tätä on ehdottomasti kuunneltava vielä uudestaan ennenkuin sen saa karsinoitua johonkin.
No siis mitä? Teräsbetoni progeheviä? Nyt meni maailman kirjat ja hevi-kategorioinnit tässä päässä aivan sekaisin.
Vaan näitä musiikkimakuja on moneen makuun. Lordi on minun korvissani kertakäyttöskeidaa kun taas Teräsbetoni on erittäin pätevästi toteutettua puhdasta metallia Ronnie James Dio-Manowar-Spinal Tap-akselilla. Ja vaikka moni näkee tämän vitsibändinä niin eiköhän pojat kuitenkin tee musiikkia vakavissaan mutta pilke silmäkulmassa. Ikään kuin härnätäkseen Orjatar-biisin sanoista herneet nenään vetäviä feministejä.
Veljeys! Kunnia! Totuus! Pitääkin laittaa soimaan, aloittaisi vaikka Tuonelaan-biisistä.
joo hevi on parasta… ei siitä mihinkään pääse